Ilosaarirock 2018 – Finaali

Sunnuntaiaamuna olo ei ollutkaan enää niin viehko ja energinen, kuin edellisenä aamuna oli ollut. Jaksoin silti nousta aamiaiselle ja söinkin reippaasti. Poreallas sai jäädä kuitenkin väliin, sillä unihiekkaa oli silmissä vielä sen verran, että pienet kauneusunet olivat tarpeen ennen hulinoita. Heräiltyäni sain itseni joten kuten kasaan. Kengät oli vaihdettava toisiin, sillä edellisenä päivänä kengät olivat hiertäneet helteessä turvonneita räpylöitä niin, että kävely oli ollut loppuyöstä melkoista taistelua. Aina ei voi luottaa edes hyvin läpiajettuihin jalkineisiin! Tilanne vaati, että haimme matkalla kaupasta vettä, jäätelöä ja rakkolaastareita.

Ensimmäisenä bändinä menimme katsomaan Lasten Hautausmaata. Viimeksi olin nähnyt bändin Turussa eräissä yksityisjuhlissa ja siellä viimeistään kolahti, että tämä Kouvolalainen yhtye on todella kovaa kamaa. Metelli-teltassa oli suorastaan trooppinen ilmasto ja minulla oli edellisen illan jäänteenä muutenkin hiki, jalat painoivat ainakin tonnin ja vichy maistui linnunmaidolle. Lasten Hautausmaa veti niin hienon keikan, että hetkeksi unohdin surkean olotilani. Omista suosikeistani kuultiin muun muassa Tove ja Tuulipuut. Keikan aikana Karvanaaman kanssa pohdittiin, että mitä helvettiä ne Kouvolassa laittavat juomaveteen, kun vuosi toisensa perään sieltä pongahtaa toinen toistaan vakuuttavampia rockbändejä? Tarina kertoo ainakin, että kaupunki ilmeisesti tukee (tai on aiemmin tukenut?) nuoria bändejä tarjoamalla näille käyttöön treenikämppiä. Jos joku tietää mikä on Kouvolan salainen ase, niin pyydän, levittäkää ilosanomaa kaikkialle! Se, että olen asunut kyseisessä kaupungissa ensimmäiset kolme vuotta elämästäni, ei selvästikään ole minulle avannut asiaa tarpeeksi. Kuunnelkaapa oikeasti vaikka sellaisia yhtyeitä kuin Lasten Hautausmaa, Chestburster ja Hard Action.

Lasten Hautausmaa

Seuraavaksi kipitimme (ja minä laahauduin) kohti rantaa ja Rento-lavalla aloittavaa Circleä. Moni on vouhottanut orkesteria ja etenkin sen livemenoa. Vaikka jonkin verran keikoilla ramppaankin, niin olen tämänkin jostain syystä missannut aiemmin. Jäimme anniskelualueen puolelle katsomaan mistä on kysymys. Turun herra haki itselleen rommidrinkin. Itse keskityin teippailemaan jalkoihini rakkolaastareita, sillä jalkani eivät osoittaneet merkkejä parantumisesta, päin vastoin. Circle kapusi värikkäänä lavalle ja aloitti shown. Odotukseni olivat olleet etukäteen korkealla ja Lasten Hautausmaan jälkeen mikä tahansa ei kelvannut. Nyt kävikin niin, ettei Circle lähtenyt ollenkaan. Hienoa musiikillista kikkailua ja taitavaa soittoa, mutta kun ei lähde niin ei lähde. Ainut mikä lähti, olimme me pois alueelta ja päätimme etsiä ruokaa kaupungilta. Aikaa seuraavaan kiinnostavaan ohjelmanumeroon oli muutama tunti. Menimme Joensuun Amarilloon, sillä helteen pehmittämät aivot ja kolmannen päivän festarointi alkoivat verottaa jaksamista mielikuvituksellisemman einehtimispaikan hakemiseen. Amarillossa emme ainakaan nääntyneet janoon, sillä ensimmäisen juomatilauksen jälkeen ainakin vielä kaksi eri tarjoilijaa tuli kyselemään halukkuuttamme juomatilaukseen. Ruoka oli ihan perus Amarilloa, eli ihan jees. Karvanaamaa harmitti vaan oman annoksensa pieni koko ja hän vetäisikin sekä minun, että Turun neidon annosten jämät (ihan luvan kanssa).

Ruoan jälkeen kävelimme hissukseen takaisin festivaalialueelle ja Metelli-telttaan. Seuraavana soitti Zeal & Ardor. Karvanaama oli vouhkannut orkesterista sen verran etukäteen, että oli suorastaan pakko mennä katsomaan mistä nyt tuulee. Bändin musiikissa sekoittuu muun muassa negrospirituaalit, black metal ja blues. Totta tosiaan materiaali oli melkoinen sekoitus vaikka mitä. Paikka paikoin tykkäsin tosi paljon ja etenkin bändin johtohahmon Manuel Gagneuxin lauluääni hiveli korviani. Negrospirituaaleista ammentavat vaikutteet tekivät myös hienon säväyksen musiikkiin. Mimmibasisti on jotenkin aina super viileää myös. Joissain kohtaa korvani kuulivat kuitenkin ihan liikaa sellaista ärsyttävää amerikkalaista ”nu metal” soundia, joka vitutteli muuten hyvän materiaalin joukossa. Sanotaan niin, että Zeal & Ardor on mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Ympärillä oli tosi paljon ihmisiä, joille meno maistui. Ehkä annan mahdollisuuden ja kuuntelen matskua vielä levyltä, josko tuotanto sitä kautta avautuisi paremmin,

Zeal & Ardor

Kapusimme sitten mäkeä ylös kohti Tähtitelttaa. Matkalla kävin kuvaamassa kännykkävideon duuniystävälleni Cheekin keikasta päälavalla ja lähetin sen hänelle. Arvosti elettäni. Mäen päälle päästyäni Kyrö Distilleryn koju näytti niin houkuttelevalta, että kävin hakemassa itselleni 12€:n gt:n (pantin kanssa 13€). Hyväähän se oli ja nautin joka euron edestä. Teltan suojiin laskeutui melkein yö kun puolalainen Behemoth marssi lavalle ja toi pimeyden tullessaan. Nyt ei savu- ja liekkiefekteissä säästelty. Odotinkin että Behemoth laittaa pystyyn kunnon shown ja sellainen tottahan toki nähtiin. Mukaan settiin oli ujutettu yksi uusi kappalekin ja sehän tuntui uppoavan yleisöön hienosti. Takanamme kaksi keski-ikäistä miestä intoutuivat tanssimaan musiikin tahdissa. Bongasimme yleisön joukosta myös hotellimme respassa työskentelevän neitokaisen diggailemassa ja kävimme Turun leidin kanssa viemässä hänelle oluen hyvästä palvelusta. Hän tykkäsi eleestä ja myös ympärillä pauhaavasta musiikista. Myöhemmin kävi ilmi, että eräs tuttuni oli ajanut puolisonsa kanssa Sysmästä saakka paikalle katsomaan tämän keikan ja ajaneet sitten takaisin. Oli ollut kuulemma kaiken sen arvoista ja en ihmettele yhtään.

Tässä kuvassa raikas ja herkullinen 12€:n GT, koska en saanut järkevää kuvaa Behemothista

Sunnuntai-ilta huipentui päälavalla muun muassa The White Stripesista ja The Raconteursista tutun Jack Whiten keikkaan. Mukana kuultiin toki paljon edellä mainittujen yhtyeiden hittejä. Illan aikana tuli ainakin The Raconteurs -hitti "Steady As She Goes" ja koko keikan päättänyt The White Stripesin menestyskappale "Seven Nation Army". Itselläni on soinut levyltä aikanaan etenkin The Raconteurs paljon ja arvostan herra Whiten lahjakkuutta. Sunnuntaina festariväsymys oli kuitenkin jo sitä luokkaa, että en enää saanut lypsettyä illan huipennuksesta irti mitään ihmeellistä elämystä. Lähdimme kävelemään kohti hotellia, vaikka jalkani ilmoittelivatkin olevansa tauon tarpeessa. Matkalla kävi selväksi, että en ollut porukasta ainut, jonka jalat olivat kovilla ja nappasimmekin lennosta taksin. Itse yritin pysäyttää ainakin kaksi eri pirssiä, mutta vasta kun Turun daami astui kadun varteen, taksi pysähtyi välittömästi. Ehkä linkuttava ja synkkä hahmoni oli jokseenkin epäilyttävä paikallisten taksikuskienkin mielestä...

Aamulla en pystynyt laittamaan jalkoihin mitään kenkiä ja lainasin Karvanaamalta rantasandaalit. Aamiaisella oli hiljaista väkeä, mutta lillahdus poreammeeseen teki taas ihmeitä. Sovimme Turun ystävien kanssa, että tapaamme ensi kesänä samoissa merkeissä. Turun ystävien Ilosaarineitsyyden menetys oli siis ilmeisesti hyvin onnistunut, enkä ihmettele yhtään. Ilosaarirock ja Joensuu ovat kohdelleet meitä aina parhaalla mahdollisella tavalla. Sanoimme kamuille heipat ja sovimme alustavasti, että meidän pitää ehdottomasti mennä jossain vaiheessa käymään Turussa. Ajoimme Lahteen Lappeenrannan kautta ja kävimme matkalla Karvanaaman vanhempien mökillä syömässä ja uimassa. Kotona olo oli kaikkensa antanut ja onnellinen. Festivaaleilla kaikki toimi, jopa etukäteen kovasti jännittänyt ”Cashless” -systeemi, seura oli mitä parhainta, näimme paljon mukavia ihmisiä ja majoitus oli priimaa. Miinuksia on turha jaella, kyseessä oli kaikesta huolimatta ihan 6/5 reissu. Ilosaari oli taas kerran kesän paras viikonloppu.