JÄRKIOSTOS SUURELLA TUNTEELLA

Tehtiin partanaaman kanssa tällä viikolla huono sijoitus, eli vaihdettiin auto uudempaan käytettyyn. Edellinen alkoi olla jo vanha ja tarvittiin vähän enemmän tilaa. Vaikka auto onkin vain kulkuväline, niin myönnän, että pieni haikeus on ollut päällä koko viikon. Torstaina ajelin viimeistä kertaa Dacia Dusterilla ja pohdin, tuleekohan minulle sitä ikävä? Vähän hölmö ajatus, että tulisi ikävä autoa, mutta onhan niissä kaikissa erilaisia ominaisuuksia, joita toisissa autossa ei ole. Oikeasti en varmaan ole kiintynyt autoon vaan muistoihin.

Dusterilla on roudattu jo monena keväänä mökkikamppeita mökille ja syksyllä pois. Koskaan ei tarvinnut pelätä, etteikö sillä pääsisi kevään ensimmäisellä mökkireissulla ajamaan vielä jäässä ja sohjossa ollutta mökkitietä perille asti. Siihen sai tarvittaessa nelivedon päälle, joten syksyisillä sienestysretkilläkään mikään umpeen kasvanut metsätie tai mutapolku ei ollut este. Dusteri on ollut meillä bändin keikka-autonakin monta kertaa. Mikkiständin ”limppu” sopi täydellisesti vararenkaan vanteen päälle takakontin alla olevaan lokeroon. Dacialla on lähdetty monta kertaa, intoa puhkuen, milloin millekin festarireissulle ja juhlien jälkeen kalpeana puhallellen takaisin. 

Kaikenlaista on kuskattu...

Dusterin takapenkillä Nippe-koirakin matkusti ensimmäistä kertaa kotiin. Nippe haettiin eräänä kauniina kesäpäivänä Tuusulasta, jonne iso kuljetusauto toi Nipen ja noin 30 muuta onnekasta, Romaniasta Suomeen, omiin koteihin pelastettua karvakuonoa. Muistan elävästi, kuinka istuin Dusterin takapenkillä ja pieni laiha musta koira painautui tiukasti syliini, samalla katsellen moottoritiellä vilistävää liikennettä ihmeissään, mutta uteliaana. Ja ne mökkireissut, kun 60 alueella veivasin takaikkunaa auki, jotta Nippe voi työntää kuonon ulos ikkunasta ja tuntea miten korvat lepattavat tuulessa. Meidän uudessa autossa ei ole enää takaikkunoissa Nipen nenän jälkiä.  


Pieni autoilija ja nenän jäljet

Auton vaihto herättää aina muitakin automuistoja. Ensimmäinen autoni koskaan oli ”siisti Sivikki”, eli vuoden 1990 mallia ollut Honda Civic, jossa ei ollut ohjaustehostinta. Vihasin sitä autoa koko sydämestäni. Olin juuri saanut ajokortin ja koska ajaminen oli niin uutta, sammuttelin sitä helvetin kippoa milloin missäkin liikennevaloissa. Häpesin niin, että meinasin jättää koko Civicin siihen paikkaan ja kävellä mitään sanomatta pois. Seuraava autoni oli vakuutusyhtiön kolarivarikolta lunastettu ja ex-avopuolison kaverin korjaamon kautta pyöräytetty, vuoden 1994 mallia ollut, metallinhohtoturkoosi Nissan Sunny, jota rakastin. Luotettavin pirssi, joka minun hallussani on ikinä ollut. Exäni mollasi Sunnyä ja sanoi, että se on vanhojen ukkojen auto. Oli siis vähän ihme, että exäni lunasti auton lopulta itselleen, jakaessamme omaisuutemme eri osoitteisiin.

Vaarilta perinnöksi jäänyt vuoden 1995 Opel Vectra, eli Opelix, oli minulla pitkään. Pidempään kuin yksikään auto sitä ennen tai sen jälkeen. Liian pitkään, myönnän nyt jälkikäteen. En halunnut luovuttaa, vaikka auto rapistui käsiin. Tuntui kuin yhteys vaariin katkeaisi lopullisesti, jos luopuisin Opelixista. Muutamatkin kesälomarahat upotin autoremppoihin, kunnes lopulta korjaamoltakin todettiin, että vikaa on, mutta he eivät enää tiedä missä. Opelixin matka päättyi niin sanotusti paaliin. Onhan noita ollut muitakin; Kultamuna, Hopeanuoli, Lada ja Sammakko. Uuteen, käytettyyn, tutustuminen on vasta varovaisesti alussa, mutta pian silläkin tehdään kevään ensimmäinen mökkireissu.

Kommentit