KUNINGASKOBRA

Katseltiin Karvanaaman kanssa pari päivää sitten Yle Areenasta Elämäni Biisi -ohjelman jakso, jossa eräs muusikko (en kerro kuka, kato itte!) kertoi elämänsä biisin olevan Annikki Tähden esittämä Kuningaskobra. Kyseinen biisi on ollut isossa roolissa meikäläisenkin elämässä, mutta osana traumaattista tapahtumasarjaa, joka vaikutti elämääni pitkään.

Vuoden 1990 kesällä televisiossa alkoi pyöriä legendaarinen Tenavatähti -ohjelma. Täytin samana kesänä 8 vuotta ja tulevaisuudessani näin itseni isojen estradien esiintyjänä ja näyttelijänä. Tenavatähti osoitti, ettei unelmia ollutkaan pakko odottaa, vaan suuret estradit olisivat valloitettavissa vaikka heti! Naapurissa asuneen tytön kanssa järjestimme vanhemmillemme olohuoneessamme Tenavatähti-Shown, jossa ”lipsynkkasimme” päivän kuumimpia iskelmiä pukeutuneina upeisiin esiintymisasuihin. Julkinen laulaminen sai vielä odottaa, mutta treenasin kyllä laulua kotimme ullakolla korkealta ja kovaa. Yksi biisi, jonka koin bravuurikseni, oli Kuningaskobra. Olin päättänyt, että tuo olisi se biisi, jonka perusteella ovet aukeaisivat Tenavatähti -kisaan ja äänitin lauluni kasettimankallani C-kasetille hakemusta varten. Heti, kun Seppo Hovi kuuntelisi kasetin, hän toteaisi viikset innosta väpättäen, että tässä se tähtien tähti on! Tarvitsin vain vähän lisää rohkeutta, jotta uskaltaisin lähettää kasetin ja siksi minun piti vielä jatkaa salaisia laulutreenejäni ullakon hämärässä. Valitettavasti treenaamiseni ei (tietenkään) ollut kovin salaista, sillä vanhan rintamamiestalon eristeet eivät toki dempanneet sulosointujani, kun annoin palkeideni puhkua.

Haaveilija

Myöhemmin kesällä olimme perheen ja joidenkin sukulaisten kanssa mökkeilemässä. Veljeni oli ennen reissua käynyt kähveltämässä äänittämäni Kuningaskobra-kasetin ullakolta ja ottanut sen salaa mökille mukaan. Pahaa aavistamattani, velipoika laittoi kasetin raikumaan mökkimankasta koko paikalla olleen suvun kuullen. Kaikki nauroivat. Hetki oli musertava. Juoksin metsään ja päätin, etten tule sieltä ikinä pois. Piilouduin ison kiven koloon ja kuuntelin, kuinka sukulaiseni huutelivat minua pitkin metsiä, mutta kukaan ei löytänyt minua. En tiedä olinko metsässä vartin vai kaksi tuntia, mutta palatessani mökille sukulaisten, ilmeisesti lohduttaviksi tarkoitetut, ”sä laulat tosi hyvin!” -kommentit eivät riittäneet korjaamaan sitä faktaa, että minulle oli naurettu. Se tarkoitti sitä, että olin aivan paska. Niin sen täytyi olla. Päätin, etten laula julkisesti ikinä. Tenavatähtihaaveet jäivät kesällä 1990 mökin metsämaisemiin ja Kuningaskobra jäi luikertelemaan pääni sisälle ilkeästi sihisten.

Tokan luokan syksyllä olin kipeänä ja poissa koulusta juuri sinä päivänä, kun tulevaan luokan näytelmään jaettiin rooleja. Yksi rooli jäi jakamatta siksi, että kyseisessä roolissa piti laulaa, yksin. Kun palasin kouluun, päätin vastahakoisesti ottaa rooliin vastaan. Halu esiintyä oli kaikesta huolimatta vahva. Jonkun muun elämäntarinassa tämä saattaisi olla se korjaava kokemus, jonka jälkeen esteet murenevat ja iloinen laulu soi, mutta Kuningaskobra oli jämähtänyt paikalleen, eikä suostunut liikkumaan. Väitin näytelmätreenien edetessä, että en vaan opi sanoja ja säveltä mitenkään, vaikka treenasin kotonakin. Opettajan oli lopulta tehtävä kompromissi ja ratkaisu oli, että kaikki lavalla olijat laulavat laulun yhdessä. Minun ei siis tarvinnut laulaa yksin. Se oli ok. Pystyin sulautumaan laulun aikana kaikessa rauhassa lavasteisiin. Tokan luokan kevätlukukaudella hakeuduin yllätyksekseni musiikkiluokkien pääsykokeisiin parhaan luokkakaverini vanavedessä, onneksi, sillä pääsimme molemmat jatkoon. Kolmas luokka alkoi siis Lotilan koulun musiikkiluokalla. Kyseisessä koulussa opiskeluun kuului kuorolaulu ja alttoääninä saimme ystäväni kanssa laulaa takarivissä, eli tässä tapauksessa piilotella ja aukoa ääneti suutamme. Jäimme siitä tosin aina kiinni ja sitten olikin pakko hymistellä edes vähän ääneen muiden mukana. Näytelmien omatoiminen tekeminen jatkui musiikkiluokillakin, mutta laulua nämä showt eivät pitäneet sisällään. Korkeintaan huulisynkkausta, jos sitäkään!

Seiskaluokalla näimme erään toisen luokkakaverin kanssa koulun ilmoitustaululla ilmoituksen, jossa haettiin vähintään 15-vuotiaita esiintyjiä mukaan näytelmään, joka esitettäisiin Pikkuteatterilla Lahdessa. Ilmoitus oli tietysti osoitettu enemmän lukioikäisille, mutta koimme, että lahjakkuutemme riittäisi kyllä ylittämään tuollaiset naurettavat ikärajat! Koe-esiintyminen oli jännä kokemus ja lopulta kävi niin, ettei meitä kumpaakaan valittu mukaan. Meillä ei ikä riittänyt, mutta minun päässäni asia meni niin, että olin vaan ihan paska. Kuningaskobra oli iskenyt jälleen. Ohjaaja kyllä sanoi puhelimessa, että minulla on lahjoja, että minun kannattaisi hakeutua johonkin nuorisoteatteriin ja jatkaa harrastustani, mutta minun päässäni nuo sanat olivat vaan tarkoitettu pehmentämään huonoja uutisia, eikä niillä ollut mitään totuusarvoa. Olin varma, että puhelun jälkeen ohjaaja räjähtäisi nauramaan. Siihen päättyi haaveeni näyttelijän urasta.

Vuodet kuluivat, niin kuin niillä on tapana, ja vaikka kiinnostus musiikkiin pysyi, laulaminen ja esiintyminen eivät käyneet edes mielen vieressä. Olin jo reilusti yli parikymppinen, joskus tämän vuosituhannen alkuvuosina, kun matkasin entisen luokkakaverini luo Poriin viettämään Pori Jazz -viikonloppua. Siis sen saman luokkakaverin, jonka kanssa hakeuduimme musiikkiluokillekin aikanaan. Ystäväni sanoi, että haluaisi mennä laulamaan karaokea, koska se olisi hauskaa puuhaa. Kuulin taas, kuinka Kuningaskobra sihisi pääni sisällä ja taustalla kaikui nauru. Lähdin mukaan karaokebaariin, mutta en aikonut laulaa. Muutama kalja hämäsi kuitenkin Kuningaskobran pois kyttäyspaikaltaan ja pian yllätin meidät luokkakaverini kanssa lavalta laulamasta kaksiäänisesti The Beatlesin Help! -biisiä. Kyllä, ihan totta, juuri tuo biisi oli se, joka pyydysti Kuningaskobran ja telkesi sen kannelliseen koriin. Se on yrittänyt vielä monta kertaa karata korista, mutta aina jokin saa sen palautettua takaisin kannen alle. Muistin sen pitkästä aikaa vasta pari päivää sitten, katsellessani Elämäni Biisi -ohjelmaa. Hassua. Tuskinpa muistan sitä enää tänään illalla bänditreeneissä.