HAVUJA PERKELE!

Viime vuosi päättyi surullisesti Nippe-koiran sairastumisen ja lopulta menetyksen vuoksi. Nipen myötä elämästä poistui paljon rutiineja ja iloa. (Kirjoitan ehkä Nipestä vielä joskus enemmän, kun olen valmis.) Ihan kun surussa ei olisi ollut jo tarpeeksi, niin minut saavutti joulun jälkeen joku lentsukin. Raahauduin uuteen vuoteen sekä henkisesti että fyysisesti heikossa hapessa. Lopulta, kun kulkutauti alkoi vähän helpottaa tammikuun alkupäivien jälkeen, tajusin, että oloni oli kokonaisvaltaisesti aivan paska. Kaikki vähänkään raskaampi liikunta oli jäänyt elämästä pois ja heikkenevä fyysinen kunto, marinoituna surulla, alkoi olla turhan raju yhdistelmä. Jotain piti tehdä.

Lenkkeily oli vaikeaa, koska laahustin nyt poluilla yksin, ilman pientä pontevaa ystävää ja tämän puolelta toiselle iloisesti heiluvaa häntää. Suru vaani milloin minkäkin puun juurella tai kivenkolossa. Koska lenkkeily ja vuolas itkeminen olivat äkkiseltään liian rankka combo, oli keksittävä jotain muuta. Silloin muistin, että minullahan on vintillä sukset. Vanhat kunnon Atomicit, nipistelevät pakkasmuistot 90-luvulta. Lapsena hiihdin paljonkin ihan huvikseni, mutta teini-iässä harrastus jäi. 2000-luvun alkuvuosina asuin muutaman vuoden Möysässä ja kävin toisinaan hiihtämässä Joutjärven jäällä. Silloin ostin uudet monotkin. Elämäni Möysässä jäi lopulta suhteellisen lyhyeksi vaiheeksi ja vaikka sukset muuttivat mukanani, niin hiihtoharrastus hiipui uuden jännittävän itsenäisen elämäni koukeroissa. Satunnaiset hiihtolenkit silloin tällöin järven jäällä toki edelleen kuuluivat talveen, mutta hiihtäminen tuntui aina jotenkin hankalalta. Ajattelin, että vain superihmiset ja himourheilijat pystyvät hiihtämään.

Mystinen karpaasi

Myönnän auliisti, että hiihtäminen ei alkanut tänä talvenakaan sulavasti suksien. Jos nyt talvesta voi edes puhua. Lunta ei ole juurikaan ollut, mutta sen verran talvi kuitenkin yritti, että tammikuussa Mukkulan frisbeegolf-radalla oli hetken aikaa latukoneella tehdyt ladut. Sieltä löysin itseni suksineni eräänä pimeänä iltana. Tärkeintä oli nimittäin, ettei kukaan näkisi räpiköintiäni suksilla. Siis livenä. Somea varten piti toki kuva ottaa ja sitä ottaessani suksi jotenkin lipesi alta. Seuraavaksi keräsin kännykkääni ja ylpeyttäni lumihangesta. Olisin voinut tietysti heittää porkat ojaan ja polttaa sukset saman tien, mutta huhkin kuitenkin noin 4km ensimmäisellä hiihtolenkilläni. Seuraavana päivänä käsivarret ja lonkat kertoivat kivuliaasti minun olevan hengissä. Koska kivusta päätellen hiihto oli kuitenkin tehokasta liikuntaa, päätin jatkaa. Tarjoilin itselleni porkkanan ja lupasin, että jos jaksan hiihtää tänä talvena säännöllisesti, saan ostaa kevään alennusmyynneistä itselleni uudet sukset. Uudet monot pitikin ostaa jo tokan hiihtokerran jälkeen, kun yli 20-vuotiaat Karhut hajosivat hiihdon melskeessä korjauskelvottomiksi.

Ehdin sahata frisbeegolf-rataa muutaman illan ajan, kunnes eräs frendi ehdotti hiihtolenkkiä ensilumenladulla. Hän vakuutti, että pärjään, koska hänkin on siellä pärjännyt, vaikka ei ole kouluaikojen jälkeen juurikaan hiihtänyt. Suostuin kokeilemaan, koska ei tarvinnut mennä yksin. Mäissä meitä pitivät pystyssä TV:stä tutusta Mikko Alatalon laskettelukoulusta opitut ”aura” ja ”taikanappi”. Ensimmäiset hiihtolenkit ensilumella sujuivat sisulla, kiukulla ja oikeanlaisia voiteluita hakien. Muutama vesikeli piti jo ennestään itsestään liikoja luulemattoman mielen nöyränä, kun pitoa ei ollut lainkaan ja kokeneemmat hiihtokarpaasit suihkivat ohi mennen tullen. Mielen kestävyyttä koeteltiin, mutta niin koeteltiin fyysistä kuntoakin. Jossain vaiheessa tuntui, ettei sellaista venytystä, linimenttiä tai saunasolmua olekaan, joka saisi lonkankoukistajani palautumaan hiihdon niille aiheuttamasta shokista.

Hetki ennen pannujen heittämistä

Kaivelin netin syövereistä ohjeita niin pitovoiteluun kuin hiihtotekniikkaankin. Sitten tuli pakkanen. Ensimmäistä kertaa tuntui kivalta hiihtää. Vauhti ei päätä huimannut, mutta eteneminen tuntui jouhevalta, kun vertasi aiempaan rypemiseen. Ensimmäinen kymppi meni rikki suhteellisen helpon tuntuisesti. Lopulta uskallauduin ensilumen ladulle yksinkin. Yhtenä päivänä kävelyllä huomasin, että Vesijärven jäällekin oli tehty kunnon latu latukoneella ja päätin hiihtää lenkin läpi. Lähdin Mukkulan rannasta matkaan eräänä torstai-iltapäivänä intoa ja itseluottamusta puhkuen. Jossain Jalkarannan rantojen kohdalla ilta alkoi hämärtyä ja mietin, pitäiskö tilata taksi? Varmaan pitää kiittää Antti Holman podcastia, jota kuuntelin hiihtäessäni ja jaksoin lopulta hiihtää vielä latuja pitkin takaisin Mukkulaan. Ski Tracker näytti lenkin pituudeksi 16,9 kilometriä. (Tuntui kuin 50 kilometriä...sitä ei mittarit kertoneet, mutta kroppa kyllä) Jälkikäteen olo oli kuitenkin aika leuhka. Maaliskuussa kävelin lopulta urheilukauppaan ja ostin alennusmyynnistä tuliterät pitopohjasukset ja uudet sauvat. Odotan vielä sitä, että mämmi alkaa maistua.

Uudet Rossarit