Rankka ilta kotikaupungissa.

Perjantaina 3.marraskuuta ei ollut tarvetta lähteä merta edemmäs kalaan. Kotinurkkien live-musiikkitarjonta oli nimittäin sen verran kohdallaan, että päätin mennä Ravintola Torveen pitkästä aikaa väijymään orkestereja. Eipä sillä, kyllähän Torvessa tapahtuu paljon ja hyvää muutenkin. Tämä kyseinen ilta oli kuitenkin sillä tavalla erityinen, että Karvanaaman orkesterilla oli myös slotti illan kemuissa. Illan kruunasi sekin, että erittäin hyvä ystäväni päätti ajella Loviisasta asti minua tapaamaan ja jäädä meidän matalaan majaamme myös yökyläilemään. Meillä on ystäväni kanssa aina silloin tällöin tapana tehdä tärskyt musiikin perässä, koska nykyään tuntuu, että muuten harvemmin nähdään. Viime syksynä reissassimme esimerkiksi Jyväskylään viikonlopuksi ja yhdistimme retkeen myös Peer Güntin keikan Lutakossa. Tällä kertaakin oli ohjelmassa kitararokkia, mutta hieman eri tyylilajissa.

 Ystäväni saapui niin, että ehdimme korkata pullon Proseccoa ja juoruta mainiosti vielä ennen Torveen menoa. Se on muuten hienoa, että kun tapaa parhaimpia ystäviä pitkästä aikaa, niin jutun juurta ei tarvitse väkisin keksiä. Juttu jatkuu siitä mihin viimeksi jäätiin. Pullollinen kuoharia tyhjenikin jotenkin tosi nopeaan ja oli jo lähdettävä siirtymään kohti ravintolaa. Entisenä lahtelaisena ystäväni halusi tehdä matkan ytimeen ”linkulla”, niinku Lahessa sanotaan. Unohdettiin siis taksilla kurvailut tai jonkun raukan piinaaminen juoppokuskikutsulla ja valuttiin ”linkkupyskälle” odottelemaan onnikkaa. Oli oikein hauskaa katsella aikuisen ihmisen intoa hänen päästessään matkustamaan paikallisbussissa. Itsellänikin oli ihan kivaa, kun pääsin matkaamaan linkulla poikkeuksellisesti ruuhka-aikojen ulkopuolella. Kävimme vielä matkakeskuksella pankkiautomaatilla ja kuinka ollakaan, bongasimme sieltä Karvanaaman bändikaverin puolison, jonka kanssa jatkoimme matkaa Torveen.

Torveen mentäessä paikalla ei vielä ollut kovin paljon väkeä, mutta tuntui, että joka pöydässä, jossa istui ihmisiä, oli myös joku tuttu naama. Ihan hämmennyin, enkä varmaan osannut kaikkia edes tervehtiä. Silmissäni kiilui toisaalta myös ihanan omenainen Bulmers, jollaiset kävimme ystäväni kanssa realisoimassa baaritiskiltä mukaamme. Koska paikalla oli niin paljon hyviä tyyppejä, totesimme, että on järkevintä yhdistää muutama pöytä ja hilata useampi tuoli ympärille, niin on edes jonkinlainen mahdollisuus olla sosiaalinen mahdollisimman monen kanssa. Emme ehtineet kovin kauaa höpötellä, kun olikin illan ensimmäisen artistin aika.

Illan ensimmäisen soittopaikan oli saanut Holy Life-orkesteri, jossa Karvanaama venyttelee äänijänteitään. Karvanaamoja on muutenkin orkesteri täynnä. Partojen määrä on bändissä runsaampi, kuin hiusten. Bändin jäsenet ovat tuttuja myös sellaisista bändeistä, kuin: Necropsy, Slug Mammoth ja Damngod. Holy Life on julkaissut vasta yhden levyn ja toinen on kovasti tekeillä, eli illan aikana oli mahdollisuus kuulla uusiakin biisejä livenä ensimmäistä kertaa. Musiikkityyliltään bändi on jonkin verran nojallaan stonerin ja sludgen suuntaan ja bändi käyttää musiikkityylistään itse termiä sludgerock. Keikan edetessä oli pakko todeta, vaikka ehkä vähän jäävi olenkin, että bändi oli todella loistavassa iskussa. Keikkaa seuratessani olin todella häkeltynyt siitä, miten monipuolista uutta materiaalia jätkät ovat onnistuneet tekemään ja miten hyvin musiikki toimii livetilanteessa. Huomasin miettiväni, että haluan nähdä bändin seuraavan kerran jollain isommalla lavalla ja useampien savukoneiden pumpatessa ilmaa. Taustalla loistanut vihreä valo ja savu sopivat tälläkin kertaa kyllä menoon hyvin. Pitää vaan toivoa, että muutkin tajuavat tämän porukan hienouden ja tuntuu siltä, että aika moni onkin jo tajunnut. Keikka oli aivan mahtava ja aika moni kommentoikin illan jälkeen, että Holy Life oli ollut illan paras. Itsehän olen aina ollut sitä mieltä, että kaikkiin Karvanaaman muihin bändijuttuihin verrattuna Holy Life on paras. Täysin puolueellisesti sanottuna: helvetin hyvä bändi.

Holy Life

Mutta ilta ei ollut Holy Lifen jälkeen todellakaan vielä ohi. Haimme vähän lisää Bulmersia ja samalla katselin seuraavan bändin kasaavan soittokamojaan lavalle. Silmiini pisti heti erään soittajan yllä ollut L7-yhtyeen T-paita, josta ropisi välittömästi pisteitä. Illan myötä selvisi, että kyseinen heppu oli seuraavaksi esiintyneen Tamperelaisen Coughdustin basisti. Kun bändi saapui lavalle, oli selvää, että nyt tulee musiikillisesti turpaan ja kunnolla. Musiikkityyliään bändi on kuvaillut termeillä death, sludge, stoner ja metalli ja onkin niiden tyylien onnistunut sekoitus. Solisti, Antti, otti lavan edustan, eli ns.tanssilattian, tehokkaasti liikkuen haltuun ja hyödynsi käytössä olevaa tilaa muun bändin hoitaessa hommiaan varsinaisen lavan puolella. Lavalla olevat rummut olivat Holy Life rumpalin omaisuutta ja huomasin Coughdustin aikana hieman sääliväni rumpukalvoja. Sen verran tukevasti rumpuja taottiin. Meininki oli oikein mainiota ja sen sijaan, että olisin alkanut taputella rytmiä käsilläni pöydän kulmaa vasten, olisi ennemmin tehnyt mieli takoa nyrkillä pöytää. Jos reipas ja järeä meno maistuu, niin mene ihmeessä Coughdustia katsomaan! Orkesteri toimitti ja komeasti. Coughdust oli jämäkkä tujaus ja tilanne vaati jälleen lisää Bulmersia.

Coughdust.

Illan viimeisenä aktina oli vuorossa Turkulainen Morbid Evils, jonka tarjoilema musiikkityyli solahti hienosti sekaan illan aiempaan tarjontaan. Bändin ohjelmisto on hieno mikstuura doomia, sludgea, deathia ja dronea. Olen nähnyt porukan aikaisemminkin Torvessa, Roosterburn-tapahtumassa, keväällä 2016. Silloin volyymitaso rikkoi tärykalvoja, mutta tällä kertaa volyymitaso oli hitusen siedettävämpi. Muistan kun viimeksi kamerakännykän videokuvaus alkoi täristä omituisesti yrittäessäni kuvata livekeikkaa. Kyseisessä videopätkässä on siis hieno, mutta tahaton, efekti. Orkesteri oli tällä kertaa illan tasaisin, mutta eipä silti meininki mitenkään kevyttä liplattelua ollut. Menoa voisi kuvata hillityksi turpaan vetämiseksi. Jos Coughdust pahoinpiteli kuulijansa sivukujalla törkeästi, niin Morbid Evils takoi ammattilaisten nyrkkeilykehässä säälimättä, mutta hallitusti. Bändissä ei basistia ole kaivattu ja homma hoituukin hienosti kahden kitaran ja rumpujen voimin. Myös jo lähes legendaarisesta Rotten Sound-yhtyeestä tuttu solisti Keijo Niinimaa oli totta kai paikallaan laulajan ominaisuudessa.

Morbid Evils.

Keikkojen osalta ilta oli ehdottomasti ollut pelkkää timanttia. Nälkähän kaiken jälkeen kuitenkin tuli ja oli lähdettävä etsimään ruokaa. Olimme kuulleet huhua, että Lahden kauppatorilla sijaitseva huippuhyvä ruokapaikka, Café Caribia olisi kyseisenä yönä auki aamuviiteen ja halukkaille olisi ollut tarjolla ehkä jopa supertrendikästä ötökkkäruokaa. Suunnistimme ystäväni kanssa vesi kielellä kohti ravintolaa ja saimme houkuteltua mukaan myös The Clinic lävistys- ja tatuointipajan pääjehun ystävänsä kanssa. Karvanaama jäi vielä roudaamaan soittokamoja Holy Life kitaristin kanssa. Kuten sanottu, ruokapaikka on huippuhyvä ja tällä kertaa jäimme nuolemaan näppejämme. Kaikki yöksi varatut ötökät ja muu ruoka oli myyty loppuun ja kiparin pitäjä kasasi tyytyväisenä kamojaan. Hyvä hänelle, paska homma meille. Paitsi ei ehkä kuitenkaan! Muistin, että kotona jääkaapissa oli Karvanaaman valmistamaa suppilovahvero-tomaattipiirakkaa, jota olin vain vähän ehtinyt maistaa ennen kaupunkiin lähtöä. Äkkiä siis ystävän kanssa taksijonoon ja kotiin syömään (Toivottavasti The Clinicin bossman ja hänen ystävänsäkin saivat jossain vatsansa täyteen). Karvanaamallekin jäi onneksi syötävää jäljelle, joten minun ei tarvinnut Roudasta Rospuuttoon-tyylisesti todeta, että: ”Minä olen syönyt sen piirakan!” Illan päätteeksi on todettava, että kotikaupungissakin onneksi tapahtuu ja myös se, että onneksi olen käynyt tänä syksynä sienessä.