ITSEKRITIIKKI

Blogin esittelyssä olen avannutkin jo syitä siihen, miksi tämä blogi on muuttanut muotoaan alkuperäisestä, mutta selitän vähän lisää. Kirjoitan blogia nykyään oikeastaan kahdesta syystä. Ensinnäkin siksi, että kirjoittaisin säännöllisesti edes jotain. Toinen juttu on se, että kun julkaisen tekstin blogissa, muutama ihminen saattaa sen lukea ja tadaa, kynnys julkaista tekstiä madaltuu. Tällä tavoittelen sitä, että kirjoittaminenkin olisi helpompaa. Vaikeinta kirjoittamisessa on nimittäin itsekritiikki. Jossain määrin itsekritiikki on tietysti hyvä asia, mutta tuntuu, että vedän toisinaan sen kanssa vähän överiksi... Yritän kuitenkin pitää mielessäni guruni Antti Holman sanat koskien häpeää: ”ketään ei kiinnosta!” Antti Holma on niin oikeassa, että melkein sattuu. Vaikka mokaisin tänään, niin sitä ei muista huomenna enää kukaan. Toinen guruni, Ru Paul Charles, puhuu sisäisestä sabotööristä, joka aiheuttaa meissä epävarmuutta ja joka estää meitä toteuttamasta itseämme. Niin, että häpeä pois! Siitä vaan jakoon kaikki pöytälaatikon uumenissa piilottelevat novellit, runot ja romaanin käsikirjoitukset! Mikä olisi pahinta mitä voisi tapahtua?

No esimerkiksi tällainen kuviteltu tilanne, että olen kirjoittanut tekstiä pitkään ja hartaasti. Haluan ehkä julkaista sen jossain, mutta haluan ensin kysyä joltain fiksummalta mielipidettä. Kerään rohkeutta kysyäkseni tuntemaltani fiksummalta ihmiseltä, haluaisiko tämä lukea tekstini? Lopulta, parin viikon rohkeuden keräämisen jälkeen, lähetän hänelle viestin. Ilokseni tämä fiksu tuttuni vastaakin pian, että hän lukee tekstin mielellään heti kun ehtii. Lähetän tekstitiedoston hänelle välittömästi sähköpostiin ja jään odottamaan vastausta jännityksen vallassa. Viikon päästä istun pubissa odottamassa fiksua tuttavaani ja toivon että hän olisi ehtinyt lukea orastavan kaunokirjallisen teokseni, ehkäpä tulevan romaanin käsikirjoituksen, ken tietää? Tuttavani saapuu ja kertoo, että itse asiassa hän ei ehtinyt lukea tekstiä lainkaan, sillä hänen sähköpostinsa on hakkeroitu. Hän ei pääse enää sähköpostiinsa edes katuporalla. Kauhea tilanne hänen puolestaan! Toisaalta olen myös itsekkäistä syistä vähän helpottunut, koska haluankin vielä korjailla tekstiäni ennen kuin kukaan muu lukee sitä.

Menee taas viikko ja istun bussissa. Takanani kaksi naista keskustelee ja naureskelee hyväntuulisesti. Aurinko paistaa ja mieli on hyvä. Koska olen unohtanut, tapani mukaan, ottaa kuulokkeet mukaani, en voi olla kiinnittämättä huomiota takanani käynnissä olevaan kuplivaan keskusteluun:

Nainen 1: - Ihan kauheen huono! Lue lisää! Siis mistä sä tän bongasit?

Nainen 2: - Ihan netistä vaan. Tänään iltapäivälehdessä oli juttu otsikolla: ”Maailman kamalin teksti löytynyt! Mysteerikirjoittajan henkilöllisyyttä selvitetään”.

Asia alkaa kiinnostaa ja klikkailen vaivihkaa iltapäivälehden verkkosivun auki. Löydän naisten mainitseman jutun ja luen tekstinpätkiä, jotka on valikoitu juttuun. Sehän on se meikäläisen teksti! Häpeä imaisee kaiken värin kasvoiltani. Ilma katoaa ympäriltäni ja haukon henkeäni. On pakko päästä ulos bussista! Taon Stop-nappia paniikin vallassa.

Sietäisit hävetä!

Bussi pysähtyy ja ryntään ulos. En ole ihan varma missä olen. Bussi kaahaa pois ja katoaa horisonttiin. Vieressä aukeaa valtava kukkaketo, jonka yllä liitelee lintuparvi. Samalla hetkellä jostain alkaa kuulua matalaa jyrinää. Jyrinä voimistuu voimistumistaan ja pian auringonvalo peittyy jonkin valtavan taakse. Maa ympärilläni pöllyää ja linnut ovat kadonneet johonkin. Taivaalta laskeutuu valtava alus. Se ei ole tavallinen lentokone tai helikopteri. Alus pysähtyy maata vasten ja jyrinä lakkaa. Aluksen ovi aukeaa ja ulos kävelee hopeanhohtoinen olento, joka puhuu minulle, vaikka sillä ei ole suuta. Se sanoo: "me tulimme, koska haluamme tavata sen, joka on kirjoittanut maailmankaikkeuden paskimman tekstin". Häpeältä ja hämmennykseltäni en osaa vastata mitään. Olento jatkaa: "Tulimme hakemaan myös aivosi, jotta voimme tutkia mistä tällainen tyhmyys on lähtöisin." Sen jälkeen silmissäni välähtää punainen valo ja lysähdän velttona maahan. Yli lentävä lintuparvi pudottaa muutamat lämpöiset terveisensä velton ruumiini päälle.  

Maailman paskimman tekstin kirjoittajan henkilöllisyys paljastuu nopeasti ja kasvokuvani koristaa pian jokaista iltapäivälehden lööppiä, minusta heitetään herjaa televisiossa ja koko universumi nauraa minulle ja maailmankaikkeuden paskimmalle tekstilleni. Sukulaiseni väittävät, että eivät tunne minua ja ystäväni kertovat, että eivät oikeastaan ole yllättyneet siitä, että olen niin kamalan huono kirjoittaja. Minä en ole paikalla puolustamassa itseäni. En ehkä edes haluaisi olla. Parin päivän päästä aivoni lässähtävät yht’äkkiä taivaalta ruumiini viereen ja mukana on saatekirje, jossa lukee: ”Todettu mahdottomaksi tutkia. Olemme voimattomia tyhmyyden edessä”. Maadun ketoon, eikä minua kaipaa kukaan. 

Niin ehkä se olis pahinta.