Aavikkofestivaalit saarivaltiossa, osa 3.

Kolmantena festivaaliaamuna nukuimme pitkään ja lähdimme liikkeelle suurin piirtein lounasaikaan. Piipahdimme moikkaamassa Slug Mammothin kavereita Black Heartin terassilla. Sen jälkeen päätimme kuljeskella taas ympäriinsä ja toivoimme, että vastaan tulisi joku kiva ruokapaikka. Eteemme sattuikin turkkilainen ravintola, joka sijaitsi suht lähellä Kokoa, eli yhtä ensimmäisen päivän keikkapaikoista. Tilasimme alkuun meze-lautasen puoliksi ja pääruoaksi otimme molemmille erilaiset falafel-annokset. Ruoka ajoi asiansa, eli kaikki oli hyvää ja täyttävää. Ruoan jälkeen seikkailimme taas Camden Markets -alueen ohi, sillä sunnuntain keikkapaikka, Roundhouse, sijaitsi Marketseista hieman edempänä. Marketseilla pyöriessä iski hienoinen harmitus siitä, että olimme juuri vetäneet vatsamme täyteen sapuskaa. Ympärillä olevat ruokakojut olivat nimittäin lievästi sanottuna houkuttelevia.

Kauppoja oli matkan varrella joka lähtöön

Roundhouse sijaitsee yhden metropysäkin päässä Camden Townin pysäkistä, mutta juuri toisessa suunnassa, kuin Koko. Kävely oli kuitenkin hyvällä kelillä hyvä valinta, koska matkalla oli paljon mielenkiintoista katseltavaa (ja kuolattavaa). Kun pääsimme keikkapaikalle, kävimme ensimmäisenä kuolaamassa vähän lisää, eli kävimme tutkimassa merkkarikojujen tarjonnan . Sen jälkeen bongasimme mukavan ja aurinkoisen kattoterassin, haimme janojuomat ja istahdimme aurinkotuoleihin fiilistelemään. Taustalla kaiuttimista soi CCR:n Fortunate son ja tunnelma oli oikein leppoisan kesäinen. Kello alkoi kuitenkin lähestyä kolmea ja päivän ensimmäinen bändi oli aloittamassa soittonsa. Siirryimme siis paahtavasta auringosta pimeään keikkasaliin, kuten kunnon doomin ystävien kuuluukin.

Roundhousen varsinainen sali on nimensä mukaisesti ympyrän muotoinen ja se on hyvä asia, koska joka suunnasta näkyy hyvin lavalle. Ylhäällä on parvi, jossa on istumapaikkoja, mutta niihin ei kuka tahansa turre pääse. Jonkunlaiset erityisluvat olisi pitänyt olla, jotta parvelle olisi ollut asiaa. Sunnuntaina keikkoja oli muissakin keikkapaikoissa, mutta Roundhousen tarjonta oli sen verran kiinnostavaa, että oli turhaa lähteä välillä käymään muualla. Päivän meidän osaltamme aloitti ruotsalainen doom-pumppu Monolord. On bändissä toki suomalaistakin osaamista, sillä basson varressa on, aiemmin Rotten Sound-yhtyeessäkin soittanut, Mika Häkki. Monolordin meininki on hidasta ja viipyilevää, mutta todella raskaalla riffittelyllä marinoituna. Monolordin hienouden tietävät myös matkakumppanimme Slug Mammoth -yhtyeestä ja hekin saapuivat paikalle bändiä väijymään. Setti kesti ainakin 45 minuuttia, mutta sinä aikana bändi soitti ehkä viisi biisiä. Kertoo siis paljon bändin repertuaarista. Slug Mammoth rumpali kuvasi meininkiä niin, että ehtii käydä paskalla ja silti biisissä on menossa sama C-osa kuin lähtiessä. Tottahan tuo on. Seikka ei kuitenkaan tee orkesterista missään tapauksessa tylsää tai yksitoikkoista. Jotenkin näihin valtavan pitkiin kappaleisiin on sisällytetty sen verran laadukkaita aineksia, että mielenkiinto pysyy kyllä koko ajan yllä.

Monolord

Keikan jälkeen menimme terassille Slug Mammothin kundien kanssa ja pian paikalle saapui myös Team Lady Liken jäsen omista seikkailuistaan. Seuraavana salissa olisi soittanut Elder- yhtye mutta jätimme sen väliin ja kipaisimme tässä välissä tien toisella puolella sijaitsevassa Sainbury’s:issä hakemassa kesäjuomia ja menimme ulos niitä nauttimaan. Seuraava meitä kiinnostava akti oli Elderin jälkeen esiintynyt pitkän linjan Stoner-yhtye Nebula. Kyseisen bändin musiikki on oikein pätevän kuuloista aavikkorokkia. Olimme ihastelleet Monolordin aikana sitä miten hyvät soundit salissa oli, mutta ikävä kyllä Nebulan aikana tulimme pettymään. Miksaaja oli eri tyyppi kuin Monolordilla ja tämä miksaaja ei selkeästi tiennyt mitä teki. Nebulan aikana laulut eivät kuuluneet melkein ollenkaan ja muutenkin soundit olivat yhtä puuroa. Montaa biisiä ei jaksettu ikävä kyllä kuunnella ja hieman pettyneinä suunnistimme jälleen lähikaupan kautta kadun varteen piknikille.

Nebula

Ulkona oli oikein mukava istuskella ja ohikulkijat pysähtelivät vähän väliä kyselemään mitä illalla oli ohjelmassa. Paikalle saapuneista ihmisistä pystyi kyllä hyvin päättelemään mitä oli seuraavaksi tulossa. Paikalle saapui koko ajan enemmän ja enemmän väkeä. Mukana tuli kaiken ikäisiä, mutta erityisesti vanhempaa väkeä tuli paikalle paljon. Joka puolella näkyi rollaattoreja ja Hawkwind t-paitoja ja sitä mekin seuraavaksi menimme katsomaan. Yhtye on avaruusrokin isä ja äiti ja eittämättä aivan klassikkokamaa. Kyseisen bändin tuotannosta on moni kokoonpano myöhemmin ottanut mallia. Kaikkihan tietävät myös sen, että Lemmy Kilmister on aikanaan vaikuttanut kyseisen orkesterin riveissä. Bändissä on edelleen kitaran varressa, ainoana alkuperäisjäsenenä, jo 76-vuotias Dave Brock. Lauluja ja koskettimia hän ei tällä keikalla tosin hoitanut, vaan siinä pestissä nähtiin toinen kaveri. Bändi aloitti näyttävästi ja lavalla nähtiin keikan aikana  taustakankaalle heijastettuja psykedeelisiä kuvioita ja kuvastoa avaruudesta. Tanssityttökin oli mukana, vaikka kyseessä ei toki ollutkaan bändin mukana aikanaan esiintynyt ikoninen Stacia Blake. Bändi oli mahtava. Erityisesti rumpalin ja basistin meininki oli erityisen mainittavaa. Tuntui myös vähän siltä, että basisti piti myös herra Brockia mukana menossa, vaikka hienosti iäkäs kitaristi jaksoi muutenkin.

Hawkwind

 

Hawkwindin jälkeen oli vuorossa vielä yksi bändi. Pidimme pienen juomatauon ennen sitä. Slug Mammothin kaverit päättivät lähteä kohti Underworldia ja festeillä toistamiseen esiintynyttä Weedeateria. Me halusimme kuitenkin Karvanaaman ja ladytiimiläisen kanssa ehdottomasti jäädä katsomaan Monster Magnetin. Olen nähnyt bändin kerran aiemmin Helsingissä. Silloin solisti Dave Wyndorfilla oli hieman pyylevämpi ulkomuoto, eikä hän lavalla kovasti rokkikukkoillut. Toki herran ääni oli silloinkin timanttia. Kyseisen Helsingin keikan jälkeen muuten satuin kuulemaan vierestä kun eräs suomen eturivin rockartisti kuvasi Monster Magnetin meininkiä Amerikan Popedaksi. Ymmärrän mitä hän tällä todennäköisesti haki, mutta henkilökohtaisesti olen kyllä aivan eri mieltä. Ei voi verrata.

Tällä kertaa yleisön eteen asteli täydessä iskussa oleva orkesteri, jonka keulakuva vaikutti olevan elämänsä kunnossa. Oli erityisen hienoa nähdä Monster Magnet samana iltana kuin Hawkwind, sillä onhan jälkimmäinen ollut suuri vaikutin ja esikuva Monster Magnetin uralla. Aiemmin samoilla keikoilla esiintyessään bändin jäsenet ovat saattaneet jopa vierailla lavalla toistensa esityksissä. Tänä kyseisenä iltana sitä ei valitettavasti nähty, mutta todella kovat keikat kuitenkin. Monster Magnetin soittaessa paikalle palasi Slug Mammothin kitaristi ja rumpali. Kertoivat, että Weedeaterin keikalle Underworldiin oli ollut melkoinen jono ja jostain syystä basisti oli päässyt jonon ohi sisälle. Joku pikkulintu liverteli, että itse Weedeaterin kaverit olisivat jostain syystä napanneet meidän basistimme jonon ohi keikalle, mutta basisti itse kertoi, että itse asiassa Primitive Man-yhtyeen kanssa rundannut Bismoth-yhtyeen rumpali oli se, joka vei basistimme kätevästi jonon ohi Weedeateria katsomaan. Näin niitä hyviä legendoja syntyy. Kitaristi ja rumpali olivat joka tapauksessa jääneet niin sanotusti lehdelle soittelemaan. Basisti oli nauttinut Weedeaterin keikan siis itsekseen eturivistä. Kaikenlaista voi siis sattua Desertfesteillä. Mutta mitä Monster Magnetiin tulee, niin bändi soitti aika paljon uudempaa materiaaliaan, vaikkakin vanhoja klassikoita kuultiin niin ikään. Keikka alkoi Dopes To Infinityllä ja toki Spacelord sai salissa aikaan huikean tunnelman. Kuulosti mahtavalta, kun Wyndorfin lietsoma salillinen ihmisiä huutaa samaan aikaan: ”Spacelord motherfucker!”. Bändi soitti vielä kolme biisiä kattavan encoren ja illan viimeisenä kappaleena tuli mikäs muu kuin bändin ehdoton hitti Powertrip. Ei ollut muuten Popedaa, ei yhtään.

Monster Magnet sai yleisön mukaan

Keikkojen jälkeen fiilis oli tyytyväinen ja hieman haikea, koska meidän osaltamme tämän vuoden Desertfest oli ohi. Underworldissa olisi jatkunut vielä after partyt, mutta me keski-ikäiset emme jaksaneet jäädä hulinoimaan. Basisti taisi olla ainoa Risto Reipas, joka oli Weedeater -päissään juhlintaa jaksanut hieman pidempään vielä jatkaa. Me hilauduimme Falafel-kioskin kautta hotellille nukkumaan ja valmistautumaan seuraavan päivän kotimatkaan. Viimeisenä päivänä askelia kertyi komeat 12 739. Kokonaisuutena festarireissu saa arvosanaksi 4/5. Pisteen vei kahden päivän päänsärky, paikka paikoin huonot soundit ja The Devin mahdoton tungos. Plussan puolelle reissu kuitenkin kallistuu vahvasti. Varmasti menen uudelleenkin.

Desertfest 2018 ohi