Aavikkofestivaalit saarivaltiossa, osa 1.

Kesä on virallisesti alkanut, koska lämpömittari on kivunnut jo useana päivänä yli kahdenkymmenen celsiusasteen ja dödö on pettänyt monesti. Aloitin eilen mökkikauden, joten sikälikin kesä on täällä. Varma kesän merkki on myös festarikauden alkaminen. Viime viikonlopun vietimme Karvanaaman ja muutaman muun kamun kanssa Lontoossa Desertfesteillä. Kyseessähän on kolme päivää kestävät kaupunkifestivaalit Lontoon Camdenissa, jossa tarjolla oli sekalainen kattaus muun muassa doomia, sludgea, stoneria ja grindia. Samaan aikaan kyseinen tapahtuma järjestettiin myös Saksassa, Berliinissä. Samalla nimellä järjestetään syksyllä festit myös Kreikassa, Ateenassa ja Belgiassa, Antwerpenissä.

Me varasimme ja ostimme festivaaliliput, lennot ja hotellin jo marraskuussa. Vielä viime hetkillä kemuihin oli jäljellä päiväkohtaisia lippuja, mutta jos tahtoo remuta mukana kaikkina kolmena päivänä, liput kannattaa hankkia hyvissä ajoin. Lennot hommasimme Norwegianilta, mutta toinen osa porukastamme oli löytänyt edulliset lennot Finnairiltakin. Finskillä paikalle lensi Slug Mammoth yhtyeen rumpali, kitaristi ja basisti, joka soittaa muuten myös Holy Life-orkesterissa. Samassa koneessa heidän kanssaan paikalle lensi myös naiskauneutta, joten en ollut ainoa leidi matkassa. Molemmat lennot lähtivät suht samaan, luvattoman aikaiseen, aikaan Helsinki-Vantaalta ja bongasimmekin seurueen lentokentällä. Alustavia suunnitelmia käytiin läpi ennen kuin erkanimme omiin koneisiimme. Koomista oli, että Slug Mammothin kannuttaja oli murtanut varpaansa vain kaksi viikkoa ennen reissua ja itse teloin varpaani tasan viikko ennen matkaa. Mitäs hihittelin kaverin kohtalolle viikkoa ennen omaa tapaturmaani, karma is a bitch, eikö niin? Team murtuneet varpaat oli siis lähtökuopissa.

Meidän lentomme laskeutui Gatwickin lentokentälle hyvissä ajoin aamulla paikallista aikaa. Meillä oli onneksi aiemmalta Lontoon reissulta ostetut Oyster matkakortit mukanamme, joten kävimme vain lataamassa niihin lisää puntia ja kiiruhdimme seuraavaan, Victorian asemalle, menevään junaan. Junia menee monta kertaa tunnissa, joten mitään kiirettä ei toki olisi tarvinnut pitää. Matka lentokentältä juna-asemalle kesti noin 30 minuuttia. Kaikille Lontooseen matkaaville tiedoksi muuten, että Oyster-kortti on ihan ehdoton kapistus. Se käy niin junissa, metrossa kuin busseissakin ja kun ostat sen kerran, voit latailla sitä lippuautomaateissa kätevästi aina tarvittaessa. Victorialta hyppäsimmekin metroon ja yhdellä vaihdolla pääsimme kätevästi Camden Townin metropysäkille. Lontoon metro on todella selkeä, helppo ja nopea tapa liikkua kaupungissa paikasta toiseen. Metroasemalta oli hotellille kävelyä noin 1,2km. Bussillakin olisimme helposti päässeet melkein majoitusliikkeen ovelle, mutta keli oli aivan mainion kesäinen ja muutaman tunnin eri kulkuvälineissä istumisen jälkeen pieni kävely teki tosi hyvää. Matkalla hotlalle oli sitä paitsi Sainsbury’s ja Tesco –kaupat, joista kävimme hakemassa pientä huikopalaa. Meidän kanssa samassa paikassa majoittui myös festaritiimimme toinen naisvahvistus ystävänsä kanssa ja törmäsimmekin heihin matkalla. He olivat huristelleet metrolla Heathrowlta ja olivat juuri käyneet viemässä kamat hotellille. Juuri nyt he olivat matkalla syömään. Kertoivat, että metromatka Heathrowlta oli muuten näppärä, mutta kesti todella pitkään. Hotelleihin pääsee muuten yleensä kirjautumaan vasta iltapäivällä, joten mekin veimme vain kamat säilytykseen ja jatkoimme matkaa. Pysähdyimme hetkeksi puistoon syömään kaupasta ostettuja eväitä, joten kesän eka piknik tuli nautittua samalla!

London Underground

Seuraavaksi talsimme vaihtamaan rannekkeet festivaalin keskuksena toimivan Black Heart -ravintolan edustalla olevalle festarialueelle. Alue on aidattu ja siellä sijaitsi rannekkeenvaihtopisteen lisäksi levy- ja paitakojuja sekä olutterassi. Koko festivaali ei tapahtunut vain tässä yhdessä paikassa, vaan keikkapaikkoja oli viisi muutakin. Paikat ovat eri kokoisia ja sijaitsevat pitkin Camdenia. Paikkojen välillä on käytännössä kävelymatka, eli kauimpana sijaitsevat paikat ovat yhden metropysäkin päässä Camden Townin asemasta. Paikat ovat keskenään eri kokoisia ja muutenkin erilaisia, joka on samaan aikaan hyvä ja huono asia. Festivaalirannekkeilla on vapaa pääsy kaikkiin paikkoihin ja välillä käy niin, että pienimmät kippolat tulevat niin tupaten täyteen, ettei keikkojen katsomisesta tule yhtään mitään. Tästä tälläkin reissulla tuli olemaan esimerkkejä, mutta niistä tuonnempana. Isommat keikkapaikat sen sijaan vetävät vaivatta suuremmankin ihmismassan ja näissä paikoissa myös näkee lavalle.

Koska ensimmäinen pakollinen ohjelmanumero alkoi vasta klo: 17.00 ja kello kävi tässä vaiheessa vähän yli puoltapäivää, matkasimme seuraavaksi metrolla Oxford Streetille suorittamaan pakollisia tuliais- ja turistiostoksia. Askeleita tuli otettua helteisessä kelissä ihan riittävän paljon ja osa tuliaisista jäi suosiolla seuraavaan päivään. Kellokin oli jo sen verran, että pääsimme viimein myös hotellihuoneeseen. Parin tunnin freesaus teki ihmeitä ja pian olimmekin jo matkalla illan ensimmäiselle venuelle, joka oli mahtava, teatterimainen, Koko. Koko on vanha paikka, joka on alun perin tarkoitettu varmasti ihan muuhun tarkoitukseen kuin tällaisen ränttätäntän esittämiseen. Paikka on upea hienoine koristeluineen ja parvineen ja sisälle mahtuu väkeä sen verran, ettei ahtaanpaikankammoa pääse missään vaiheessa syntymään. Juomatiskejä on niin ylhäällä kuin alhaalla ja katolla on terassi, jonne tervakeuhkot pääsevät tarpeen tullen savuttelemaan. Koko sijaitsee aivan Mornington Cresent metroaseman vieressä, joten kauempaakin tulevat pääsevät kivuttomasti lähes suoraan ovelle. Me toki kävelimme paikalle. Paikassa on todella hämärää, joten aurinkoisesta kelistä suoraan sisälle tullessa meni hetki, että näki yleensä yhtään mitään. Paikassa on paljon portaita ylös ja alas, joten eteensä on ihan hyvä nähdä.

Meidän osalta festit alkoivat amerikkalaisella hc-punk yhtye, Zekellä. Bändi takoi menemään ilman välispiikkejä ja väliaploditkin olivat vain nopeita läpäytyksiä biisien välillä. Itse en ole etukäteen paljoa tutustunut yhtyeen tuotantoon, joten en juurikaan tuntenut kappaleita ennestään, mutta mukaan mahtui myös tunnistettavaa cover-kamaa ja Kissin Shout It Loudin tunnistin kyllä. Hieno versio. Zeken vedellessä viimeisiä tahtejaan, selvisi paikalle myös Slug Mammothin kaverit. Heistä vain yksi oli aiemmin käynyt mestoilla, joten teimme pienen sightseeing -kierroksen ja piipahdimme kattoterassillakin. Seuraavaa aktia ajatellen löysimme myös mainion väijymestan ylempää parvelta, josta näkyvyys lavalle oli mainio ja halutessamme pääsimme myös istumaan pöydän ääreen.

Zeke

Seuraavana iltaa jatkoi, jälleen amerikkalainen yhtye, The Obsessed, jossa keulilla kitaraa ja äänijänteitään venytteli myös Saint Vitus –yhtyeessä aiemmin vaikuttanut, doomin kummisetä, Scott ”Wino” Weinrich. Bändin materiaalissa on kuultavissa vaikutteita punkistakin, mutta materiaali on enemmän lähellä doomahtavaa rokkia. Herra Weinrich oli muuten erityisen tyylikäs harmaissa hiuksissaan ja lähes samassa harmaan sävyssä kiiltelevässä, metallin värisessä, kitarassaan. Vaikka bändin materiaali ja preesens olivat tiukkaa kamaa, soundit eivät olleet ihan kaiken muun tasalla. En tiedä johtuiko miksaajasta vai sijainnistamme salissa, mutta laulut eivät kuuluneet selkeästi. Harmillista, koska Winon laulusoundi miellyttää korvaani hyvin paljon. Musiikki tuli muilta osin aivan jäätävän kovaa, joten korvatulpat eivät olleet liioittelua. Tässä vaiheessa paikalle löysi tiensä myös tiimimme toinen naisvahvistus. Hänen ystävänsä ei ollut hommannut festarilippua, joten Team lady liken jäsen saapui paikalle itsekseen. Hän kertoi, että oli ajellut hotellilta suoraan bussilla paikalle. Kulkuyhteydet Lontoossa ovat todellakin hyvät. Keikka oli soundiongelmista huolimattakin melkoisen vakuuttavaa tavaraa. Winon punk-asenteella lausutut välispiikit maustoivat biisien välejä mehukkaasti. Slug Mammoth rumpali kertoi, että hänellä oli tullut fiilis: ”vuosi 1986 ja Toyotan takapenkki”. Oliko tämä hyvä vai huono asia, sitä en tiedä, mutta tunteita heräsi ainakin.

The Obsessed

Seuraavaksi jätimme Kokon taaksemme ja kipitimme kohti seuraavaa keikkapaikkaa. Kyseessä oli suurin piirtein Tavastian kokoluokkaa oleva Electric Ballroom, joka on yksi legendaarisimmista Camdenin klubeista. Tällä kertaa väkeä oli pakkaantunut saliin melkoisesti, mutta ei ihme, koska seuraavana oli vuorossa, samalla kiertueella Suomessakin kahdella keikalla piipahtanut sludgejyrä, Eyehategod. Odotin keikkaa mielenkiinnolla. En nimittäin ollut nähnyt bändiä sen jälkeen, kun laulaja Mike IX Williams on toipunut maksansiirtoleikkauksestaan. Ennen festarireissua ehdin jo säikähtää, ettei kaveri olisikaan vielä aivan kunnossa, kun bändi joutui perumaan taannoisen Tukholman keikkansa yllättäen, heti Suomen keikkojen jälkeen. Myöhemmin kävi ilmi, että keikka oli jouduttu perumaan koska kitaristi Jimmy Bower oli vatsavaivojen vuoksi joutunut käymään sairaalassa tutkimuksissa. Onneksi bändi oli siis taas iskussa ja keikka oli taattua Eyehategod laatua.

Hämyinen kuva Eyehategodista

Silmävihajumalan jälkeen kipaisimme Karviksen, Lady tiimiläisen ja basistin kanssa seuraavaan keikkapaikkaan, Underworldiin. Nimensä mukaisesti paikka sijaitsee katutason alapuolella ja kyseessä on edellisiä paljon pienempi paikka. Underworld on aivan Camden Townin metroaseman vieressä ja Electric ballroomkin on aivan kulman takana. Heti sisään tullessa edessä on baari ja varsinainen keikkasali sijaitsee, baarin jälkeen, tilan perällä. Lava on aivan salin takanurkassa. Tilassa on matala katto ja silloin kun paikka tulee täyteen, on lavalle näkyvyys salin perältä nolla. Siksi kannattaisi olla ajoissa paikalla.  Saapuessamme paikalle, oli muutama muukin ehtinyt sinne ennen meitä. Seuraavan esiintyi Jex Toth, jonka taannoiselle Torven keikalle en syystä tai toisesta päässyt. Kommentit keikasta olivat ylistäviä, joten odotin paljon. Näkyvyys lavalle oli paikka paikoin huono, mutta välillä onnistuin näkemään vilaukselta vimmatusti tanssahdelleen, pitkätukkaisen, artistin sekä muita bändiläisiä. Keikka olisi varmasti muuten ollut hyvä, mutta paskat soundit iskivät takavasemmalta jälleen. En tiedä olemmeko me Suomessa tottuneet liian hyvälle soundien puolesta, mutta nyt soundien paskuus alkoi ottaa todella päähän. Muutaman biisin jälkeen seurueemme päätti kollektiivisesti poistua paikalta ja jatkaa illan seuraavaan keikkapaikkaan.

Jex Toth hämyisessä Underworldissa

Illan seuraavana artistina oli Puolalainen Dopelord ja olimme jo etukäteen ihmeissämme siitä, miksi kyseinen bändi oli tungettu niinkin onnettoman kokoiseen paikkaan, kuin The Devonshire arms, eli The Dev. The Dev vetää oikeasti ehkä maksimissaan noin 40-50 ihmistä. Menimme ajoissa paikalle ja pääsimme aivan lavan eteen, jossa bändi teki jo sound checkiä. Ostimme Karviksen kanssa molemmat bändin paidat, samanlaiset toki (pitää varoa siis samanlaiset tuulipuvut -efektiä tulevaisuudessa). Sound checkin aikana kävi selväksi, että paikka tulisi olemaan tuskaisen täynnä ja väkeä tunki sisälle koko ajan enemmän ja enemmän. Väkeä oli salissa lopulta 40-50 sijasta ehkä noin 200. Juuri ennen keikkaa itselleni meinasi iskeä jonkinlainen paniikkikohtaus, kun tajusin, että jos haluaisin nopeasti ulos, se ei tulisi onnistumaan. Oli pakko lähteä pusertamaan lähemmäs ulko-ovea, joka tarkoitti sitä, että oli pakko liikkua pois hyvistä asemista lavan edustalta. Basisti jäi pitkänä miehenä uhmaamaan massoja lavan eteen, mutta me muut liikuimme poispäin. Jäimme seurueen kanssa ulko-oven viereen kuuntelemaan bändiä, josta emme nähneet juuri mitään.  Lopulta kuumuuteen ja tuupittavana olemiseen kyllästyneinä päätimme lähteä pois. Jono oli ulkona monta sataa metriä pitkä.

Dopelord aivan takarivistä "katsottuna"

Palasimme Electric Ballroomiin ja täytyy sanoa, että jalka alkoi tässä kohtaa painaa. Olimme olleet hereillä jo yli 20 tuntia, mutta illan viimeinen akti oli vielä nähtävä. Kyseessä oli legendaarinen brittiläinen grind/death metal pumppu Napalm Death. Taistelin itseni kanssa, jotta jaksoin pysyä skarppina. Keikka alkoi napakasti bändin toisen levyn avausbiisillä ja harvemmin livenä kuullulla Evolved as One:lla. Jaksoimme Karviksen kanssa sinnitellä noin kahdeksan biisin ajan, jonka jälkeen iski totaalinen uupumus ja vaikka laulaja Barneyn hullu energia huokui pitkin konserttisalia ja basisti Shane Emburyn kiharat hulmusivat villisti, oli meidän pakko poistua falafel-kioskin kautta kohti hotellia. Kaikki kuusi eri bändiä aloituspäivänä tekivät hyvää jälkeä, mutta orastava päänsärky, valvottu lähes vuorokausi ja päivän aikana astellut 25 276 askelta pitivät huolen siitä, että unta ei tarvinnut houkutella paikalle. Olo oli festarin ensimmäisen päivän jälkeen kaikkensa antanut mutta onnellinen.

Napalm Death