Aavikkofestivaalit saarivaltiossa, osa 2.

Lontoon Desertfestien toinen päivä valkeni aurinkoisena ja vielä edellistäkin päivää lämpöisempänä. Edellisen matkustus- ja festaripäivän jälkeen oli luksusta nukkua niin pitkään kuin nukutti. Heräsin silti ensimmäisen kerran aamulla seitsemän aikaan. Edellisenä iltana alkanut päänsärky jomotti edelleen, joten otin särkylääkettä ja painuin takaisin nukkumaan. Karvanaama nousi ennen minua ja lähti itsekseen käymään vielä Lontoon keskustassa tuliaisostoksilla. Koitin sillä välin levätä päänsäryn pois ja valmistautua päivään. Karvanaaman saavuttua takaisin retkeltään alkoi olla jo lounasaika ja lähdimme etsimään ruokapaikkaa. Kävelimme pitkin Camdenia ja piipahdimme tsekkaamassa Camden Markets -alueen ruokakojut. Marketseilla riittää niin ruoka- kuin muitakin kojuja. Mielenkiintoista katseltavaa ja erilaisia kauppoja on riittämiin. Jokaisen Lontoon matkaajan ”must see” paikka. Porukkaa oli liikkeellä todella paljon ja totesimme, että hakeudumme mieluummin syömään johonkin rauhallisempaan paikkaan. Palasimme takaisin tulosuuntaan ja etsimme kiinalaisen Dou Dou -nimisen ravintolan, josta olimme saaneet vinkkiä etukäteen. Paikka tarjoaa pelkästään vegaanista ruokaa ja buffet on edullinen noin 7 punnan hinnalla per perberi. Alkuun pohdimme, olimmeko edes oikeassa paikassa, kun ruuat eivät näyttäneet vegaanisilta, mutta kävi ilmi, että olimme paitsi oikeassa paikassa, niin myös ruoka oli todella hyvin tehtyä ja maistuvaa. Samaan aikaan Slug Mammothin kaverit olivat olleet jossain pizzeriassa, jossa lasku pizzan ja kahden oluen jälkeen oli ollut n.57 puntaa. Ruokaa ja ravintoloita löytyy siis joka lähtöön.

Iltapäivän ensimmäinen katsomisen arvoinen akti aloitti klo: 14.30 Electric Ballroomissa ja kyseessä oli melkoisen nimihirviön takana toimiva orkesteri, Admiral sir Cloudesley Shovell. Nimi tulee kuulemma 1800-luvulla vaikuttaneelta merivoimien komentajalta. Bändi sai kutsun esiintymään aika viime tinkaan, sillä heidän paikallaan piti soittaa Sourvein, joka valitettavasti joutui perumaan esiintymisensä festeillä. Admiral sir Cloudesley Shovellin soundissa ja tuotannossa on periaatteessa kaikki ainekset kohdallaan ja bändi näytti siltä miltä pitääkin, mutta tuntui kuin jotain puuttuisi. Vaikutti siltä, että kaikki oli jo nähty ja kuultu ennenkin, eli oma juttu loisti poissaolollaan. Pisteitä kuitenkin rumpalille, joka oli sisäistänyt sen asian, että rummut ovat nimenomaan lyömäsoitin. Meininki oli hyväntuulista ja ihan kivaa, vaikkakin ilman ahaa-elämyksiä.

Admiral Sir Cloudesley Shovell

Yleisesti Desertfestistä on pakko sanoa, että kyseessä ei ole mikään nuorisofestivaali. Keski-ikä festarikävijöillä on arviolta noin 40. Harmaat hapset eivät ole näissä kemuissa mikään harvinainen näky. +35-vuotiaana tunsin itseni ihan junioriksi. Tunnelma oli myös koko ajan leppoisa ja samanhenkiset ihmiset eivät pillastuneet missään vaiheessa, vaikka lämpötila ja tungos olivat eksessiivisiä. Emme todistaneet minkäänlaista käytöshäiriötä missään vaiheessa. Festivaalin jälkeen tapahtuman fanisivulla Facebookissa tosin joku kirjoitti, että oli saanut päällensä tuopillisen kusta, kun joku älypää oli viskannut sellaisen ihmisten ylle jonkun keikan aikana. Ainoa lieveilmiö ja siihenkin törmäsin vasta jälkikäteen.

Päänsärkyni ei ollut vieläkään hellittänyt otettaan. Sovimme muun porukan kanssa, että tapaamme kaverit Underworldissa Scott ”Wino” Weinrichin akustisella soolokeikalla. Etukäteen vähän jännitti, tuleeko keikan katselusta mitään jos paikka tulee taas tupaten täyteen. Kaikki muut tiimiläisemme olivat tulossa paikalle, paitsi flunssainen ja varpaan murtumasta kärsinyt Slug Mammothin rumpali. Kaverit olivat aamupäivällä tehneet reippaan 12 kilometrin turrevaelluksen Lontoon nähtävyyksillä. Rumpali oli onneksi käynyt ostamassa itselleen myös paikallista särkylääkettä ja lupasi toimittaa kundien mukana droppia minullekin. Hieman ennen keikan alkua paikalle löysi tiensä myös Team Lady Liken jäsen ja onnistuimme löytämään salista sellaisen paikan, josta näkyi hienosti lavalle. Lopulta Wino asteli lavalle elektroakustisen kitaransa kanssa ja aloitti soiton. Keikan aikana tunnelma salissa oli levollinen ja rauhallinen. Vain biisien välissä ihmiset taputtivat ja reagoivat Winon välispiikkeihin naurahtelemalla hyville jutuille. Karvanaaman edessä seisonut noin kuusikymppinen mies kauluspaidassa ja suorissa housuissaan liikuttui musiikista. Salissa oli mukavan viileää ja se oli tervetullutta ulkona poltelleen helteen jälkeen. Wino soitti monipuolisen setin ja mukaan mahtui niin covereita muun muassa Townes Van Zandtilta ja Joy Divisionilta kuin miehen omaakin tuotantoa. Yksi helmi oli kuulla livenä Winon, 15-vuotiaana, tekemä kappale I don´t care. Setin lopuksi tuli vielä Lynyrd Skynyrdin upea On the hunt -versiointi, joka viimeistään pyyhki pöydän. Olo keikan jälkeen oli kuin joku olisi syöttänyt minulle rauhoittavan lääkkeen. Keikan jälkeen näimme Slug Mammotin basistin ja kitaristin, joilla oli mukanaan särkylääkkeet ja sain siis ihan oikeastikin lääkitystä tukalaan olooni. Keikasta jäi hyvä fiilis ja arvostukseni herra Weinrichia kohtaan vaan syveni entisestään.

Scott "Wino" Weinrich

Helpottava olotila ja aurinkoinen hellesää olivat otolliset leppoisalle puistokaljoittelulle ja meillä olikin sopivasti hetki aikaa ennen seuraavaa aktia. Kävimme ostamassa off -licence –kioskista janojuomat ja tepastelimme vähän matkan päähän joen rantaan istumaan. Siellä istui monta muutakin samoilla festareilla vieraana ollutta porukkaa sekä paikalliset crustit isolla jengillä. Kesäfiilis iski viimeistään tässä vaiheessa. Se täytyy muuten mainita, että keikkapaikoilla ei ollut myynnissä minkäänlaista alkoholitonta olutta tai siideriä. Keikkapaikoilla alkoholittomalle oli tarjolla siis vesiä ja limuja. Off-licenceistä löytyi onneksi holitonta ja holillista joka lähtöön ja kohtuuhintaan. Olisimme mielellämme henganneet ulkosalla vielä vähän pidempään, mutta seuraava keikka oli jo alkamassa Electric Ballroomissa. Seuraavana oli vuorossa myös viime syksyn Blow Upeissa Helsingissä esiintynyt, sarjamurhaajadoomia soittava, Church Of Misery. Keikka oli hyvä, kuten odottaa saattoikin. Team Lady Liken kesken seikkailimme keikan aikana tarkistamassa myös keikkapaikan yläparven ja löysimme uusia kulkureittejä salista. Loput keikasta katselimme ihan salin takarivistä.

Church Of Misery takarivistä

Ilta jatkui samassa paikassa ja paikalle oli tiensä löytänyt myös rumpali, joka oli ottanut kevyen lepuutuksen hotellilla ennen iltaa. Slug Mammothin jätkät olivat erityisen innoissaan seuraavasta bändistä, joka oli Weedeater. Kaverit lähtivät jo hyvissä ajoin ennen keikkaa kohti lavan edustaa, koska he halusivat kokea bändin eturivistä. Väkeä tuli muutenkin paikalle hyvin. Ja kyllähän bändi toimitti hienosti. Ei epäilystäkään mistä on kyse. Vaikka salissa ei saa edes tupakoida, heti bändin aloittaessa konserttisaliin levisi hienoinen ”jatsitupakin” tuoksahdus. Jossain välissä minun oli pakko poiketa siinä paikassa, jossa oloa helpotetaan ja käsiä toivon mukaan pestään. Sieltä takaisin tullessani törmäsin rennosti olutta siemailevaan Scott ”Wino” Weinrichiin! Toki ympärillä hyöri faneja ottamassa kaverikuvia, mutta jäin, fanityttönä itsekin, odottamaan vuoroani. Kun tilanne oli rauhoittunut, kävelin herran luo ja esittäydyin. Kiittelin kovasti sekä soolokeikasta että edellisen illan The Obsessed vedosta. Kävi ilmi, että Winolla oli ollut erityisen hyvä fiilis edellisenä iltana Kokossa. En hennonnut mainita hänelle soundiongelmista. Sen kerran kun pääsee idolin kanssa juttelemaan, en halua nillittää. Rupattelimme niitä näitä jonkun aikaa ja sattumalta Karvanaamakin tuli paikalle sopivasti ottamaan meistä yhteiskuvan. Tämän kohtaamisen jälkeen leijailin hetken aikaa yläilmoissa. Omien idolien tapaaminen on aina jännää ja usein en mielelläni edes mene jutulle vaikka olisikin mahdollisuus, mutta tällä kertaa olen iloinen, että menin. Wino oli tosi mukava tyyppi. Weedeaterin keikan loppumetreillä jostain kaivautui esiin hikinen Slug Mammoth rumpali. Hän kertoi, että olivat olleet koko keikan ajan pitissä, ottaneet osumaa ja nauttineet menosta. Pian kitaristi ja basistikin saapuivat myhäillen paikalle. Rumpalin aurinkolasit olivat entiset ja kitaristin silmälasitkaan eivät olleet säästyneet täysin vahingoilta. Keikka oli ollut siis monin tavoin antoisa kokemus.

Weedeater

Vielä oli kuitenkin jäljellä illan viimeinen ja henkilökohtaisesti yksi eniten odottamistani keikoista koko festareilla. Seuraavana iltaa jatkoi nimittäin High On Fire-yhtye. Siinä vaiheessa kun Matt Pike astui lavalle, ilman paitaa tietenkin, oli selvää, että myllytys alkaa. Illan avasi komeasti Sons Of Thunder-kappale. Keikan aikana kuultiin myös muun muassa hieno Blessed black wings ja illan päättänyt Snakes on Divine. Karvanaama ihmetteli mitä pienet tauot biisien välissä oikein ovat, sillä lavalle oli hieman hankala nähdä ihmismassojen takaa. Tauot johtuivat siitä, että Matt Pike kävi pyyhkimässä itseään kylpypyyhkeellä lähes joka biisin välissä. Sillä hikoilun määrällä en ihmettele yhtään, miksi hän esiintyy aina ilman paitaa. Bändi oli kaikkien odotusten arvoinen ja pakko sanoa, että hikoilustaan huolimatta (vai juuri sen vuoksi?), Matt Pike on todella vakuuttava keulakuva! Harva mies näyttää uskottavalta pömpöttävän vatsan kanssa, ilman paitaa ja persvako farkun kauluksesta vilkkuen, mutta Matt Pike näyttää. Ihana ilta.

High On Fire

Desertfest on siitäkin mukava festivaali, että bändit aloittavat ajoissa iltapäivällä ja viimeisetkin orkesterit soittavat kohtuullisen ajoissa. High On Firen jälkeen ehdimme vielä läheiseen Sainsbury’s:iin ostoksille juuri ennen sulkemisaikaa. Mukaan lähti muun muassa iltapalaa ja ketjun särkylääkkeitä. Päätin nimittäin että jo kertaalleen kärsitty pääkipu ei ollut enää tervetullut takaisin. Team Lady Liken ja Karvanaaman kanssa kävelimme hotellille ja iltapalan jälkeen taas uni maistui. Toisena festivaalipäivänä askelia ei kertynyt kuin 8689. Maltillista teputtelua siis ja jalat olivat taas pian valmiina festien kolmatta päivää varten.