Pahikset mukana automatkalla.

Edellisenä viikonloppuna päätin suunnata sienimetsään, joten karautin hopeanuolemme kohti mökkiä. Ajomatka takamaille on sen verran pitkä, että sen aikana ehtii kuunnella musiikkia helposti levyllisen tai kaksikin.  Aina ajattelevainen karvanaama oli hakenut minulle ennen matkaa Lahden levykauppa Äxästä matkamusiikiksi Queens Of The Stone Agen uutuuttaan hehkuvan Villains-albumin. Pahikset viehätti jo heti kansitaiteellaan. Pahvikannessa yhtyeen laulusolisti Josh Homme kurkistelee maailmaa, sinisillä silmillään, itse Vanhan Vihtahousun käsien läpi samalla, kun paholainen itse virnuilee taustalla. 

Jo kansitaide miellytti silmää.

Kyseiseltä levyltä minulle oli entuudestaan tuttu vain hauskasti svengaava ja paljon radiosoittoakin saanut The Way You Used To Do –biisi. Kyseinen kipale on kuulostanut hieman erilaiselta kuin bändin aiempi tuotanto. Edelleen bändin soundi on kuitenkin omanlaisensa ja tunnistettava. Lykkäsin Villainsin soimaan siinä vaiheessa, kun olin päässyt pois taajama-alueelta ja kiihdyttänyt auton 100km tuntivauhtiin.

Mitään ei tapahtunut. Piti kääntää nuppeja kaakkoon kunnes aloin kuulla jotain ääniä. Äh, pitkä intro… No, ehkä biisi lähtee jossain vaiheessa käyntiin, ajattelin. Sitten alkoikin vaikuttaa lupaavalta. Hyräilyä ja koskettimia alkoi kuulua ja sitten kitarariffi ja rummut. Hmmm, mukava poljento. Tämän teoksen nimi oli Feet Don’t Fail Me Now. Myhäilin hyväksyvästi. Huomasin nopeasti hyräileväni mukana: ”Feet don’t fail me now….”. Heti perään alkoi soida jo aiemmin mainittu The Way You Used To Do ja pääni alkoi nyökkäillä. Jos ei autossa olisi ollut vakionopeudensäädin käytössä, niin viimeistään tässä vaiheessa olisi ajovauhti lähtenyt salakavalasti ja huomaamatta kipuamaan ylöspäin.  Korvamatoainesta.

Levyn kolmas kappale oli Domesticated Animals. Edellisen biisin vauhdinhurma hieman hiipui ja rytmi muuttui laahaavammaksi. Kipale muuttuikin äkkiä vain taustamusiikiksi liikenteen seuraamiselle. Saattaa toki olla, että edessä törttöilevä ja alinopeutta ajanut urpokin hieman häiritsi keskittymistäni musiikkiin. Arvelen, että tuo kappale vaatii vielä tutustumisen eri ympäristössä päästäkseen arvoonsa. Mutta mitäs vanhat korvani kuulivatkaan? Jousisoittimia!? Auton taustahumu peitti alleen suurimman osan seuraavan Fortress-biisin  alkuintrosta.  Sitten Josh Hommen laulu sai tarkkaavaisuuteni heräämään. Pääsin jostain kumman syystä heti kiinni sanoituksiin, mikä on harvinaista. Ei yllätä, koska sanat olivat jotenkin kauhean simppelit ja pikkukivat. Kitaroista tykkäsin kyllä heti kun ne pääsivät vauhtiin ja rumpukomppi oli koukuttava. Slovarihenkinen söpöilybiisi. Ei kuitenkaan ihan paska.

Sitten mentiinkin taas täysillä ihan toiseen tunnelmaan. Rummut aloittivat ja hetken päästä oli melkein rockabilly-meininki. Head Like a Haunted House sai kaasujalkani taas innostuman. Kertsi imaisi heti mukaansa.  Jouheva ja ytimekäs viisu. Erittäin autoilumusaa! Seuraava kipale, Un-reborn again, jäi edellisen biisin varjoon ja muuttui äkkiä taas vaan taustaääneksi.  Kaiken lisäksi kappale on todella pitkä. Autoilua ajatellen ei ehkä ideaali, mutta jossain toisessa ympäristössä saataisi olla ihan eri sfääreissä. Vaatinee jälleen kuuntelua uudelleen otollisemmassa ympäristössä. Seuraavana vuorossa ollut Hideaway jatkoi samalla, hieman mitäänsanomattomalla, linjalla. Täytyy myöntää, että aloin jo edellisen biisin aikana lauleskella Queenin Bohemian Rhapsodya ja käänsin autostereoiden ääntä hieman pienemmälle kuullakseni omat sulosointuni. 

Havahduin pääni sisäisestä karaokekuningatar-hetkestäni kun levyn kahdeksannen raidan, The Evil Has Landed, alun kitarat alkoivat soida. Käänsin ääntä kovemmalle. Kummallinen kappale. Sai kyllä heti otteeseensa, mutta laulullisesti ei tuntunut oikein lähtevän lentoon. Hommen ääni jakaa mielipiteitä ja itse olen aina kuulunut niihin, jotka tykkäävät Hommen uneliaasta huhuilusta, mutta tässä kappaleessa kitara oli se, joka toimi solistina. Ehkäpä se on ollut tarkoituskin?  Biisin loppu sai jälleen tuntemaan, että ajovauhtia voisi lisätä. Viimeinen biisi Villains of the Circumstance alkoi verkkaisesti. Auton taustahurina peitti alleen kaikki nyanssit ja vasta, kun rummut alkoivat sötköttää, rupesi jotain kuulumaan. Ikävä todeta, mutta levyn viimeiseksi biisiksi kappale oli melkoisen 

mitäänsanomaton.

Pahismeininki jatkuu myös, kun kannen avaa.

Vaikka ensituntuma olikin paikka paikoin hieman laimea, niin en silti heitä kirvestä kaivoon. Tämän bändin levyjen kanssa on ennenkin ollut niin, että vaatii useamman kuuntelukerran ymmärtääkseen mistä on kysymys. Villains oli ensikuuntelulla jo aika kova pläjäys ja pakko myöntää, että levyn ensikuuntelu autossa ei yleensäkään ole järkevin tapa tutustua uuteen musiikkin. Äänentoisto on mitä on ja taustahurina peittää aina musiikin yksityiskohdat alleen. Autoilumusana levy saa ensikuuntelun perusteella arvosanaksi 6/10, mutta kuten aina, veikkaan, että tämän bändin tuotannon ollessa kyseessä, levyn yleisarvosana nousee vielä kohisten.  Mitä mökkireissuun tulee, niin löysin kanttarelleja, erilaisia rouskuja ja myös puolukkaa jäi saaliiksi. Hyvä reissu kaikin puolin!