Ysäriklassikoita Suomen Ateenassa

Jostain syystä viime kevättalvena mieleen luikerteli jostain yksi Manic Street Preachersin biisi ja sen myötä trippailin kevään mittaan enemmänkin yhtyeen tuotannon parissa. Ketään ei yllätä, että eniten koko jutussa meikäläistä miellyttää lauluääni, eli James Dean Bradfieldin samettinen soundi, joka on samaan aikaan raikas ja rouhea. Toki biiseistäkin löytyy helmiä ja jotain sellaista stadionrock-meininkiä, josta tykkään. Kevättalvella en silti ajatellut, että näkisin, saati kuulisin orkesteria koskaan, missään. Jotenkin ajattelin, ettei bändi ole enää aktiivinen ollenkaan. Karvanaama leuhotti olleensa joskus 90-luvulla bändin keikalla Provinssirockissa ja oli kuulemma tosi kova keikka ja ihan älytön livebändi. Niinpä niin, ajattelin, taas olen missannut jotain loistavaa.

Vaan kuinkas sitten kävikään? (tahallinen Muumi-viittaus) No, eräänä kevätpäivänä törmäsin Facebookin uutisvirrassa Sataman Yöt -tapahtumaan, josta eräs facekamu oli kiinnostunut.  Väsyneet silmäni levisivät teevadeiksi kun bongasin, että pääesiintyjänä oli Manic Street Preachers! Ei hemmetti, bändi siis on todella aktiivinen edelleen? Hassua, etten nähnyt tätä ennen, tai tämän jälkeen, mitään muuta mainontaa koko tapahtumasta. Päätin siis Facebookin tapahtuman bongattuani, että paikalle on pakko päästä. Kyseisen tapahtuman näyttämönä toimi Jyväskylässä Lutakonaukio ja tapahtuma-aika oli 15.6.2018 perjantai. Mitään kesälomaahan minulla tai Karvanaamalla ei ollut siihen väliin sovittu, mutta pihassamme on maksettu parkkiruutu ja siinä ruostetta keräävää ”Hopeanuoli”, eli töiden jälkeen täsmäisku mestoille ja keikan jälkeen pois. Muina esiintyjinä tapahtumassa oli Pariisin Kevät, Poets Of The Fall ja Disco Ensemble. Kahden ensin mainitun vuoksi emme aikoneet pitää kiirettä. Disco Ensemble sen sijaan kiinnosti. Yli 20 vuotta kasassa ollut bändi oli ilmoittanut aiemmin, että laittaa pillit pussiin ja viimeiset keikat soitetaan tämän vuoden joulukuussa. Aiemman kokemuksen perusteella oli perusteltua nähdä bändi siis vielä tämän kerran.

Reissuun lähteminen ei sujunut aivan elokuvamaisesti sillä Hopeanuoli päätti pari päivää ennen H-hetkeä, ettei itse asiassa lähde yhtään mihinkään. No, hinausauton lavetilla se joutui kuitenkin korjaamolle. Onneksi lähistöltä löytyi ihania autollisia ihmisiä, joilta saimme lainaan kulkuneuvon ja pääsimme kaartamaan mestoille. Valtavan iso kiitos ja kumarrus vielä kerran heille! Kuten sanottua, emme kiirehtineet paikalle, sillä Disco Ensemble aloitti aikataulun mukaan vasta klo: 21.45 ja Manicsien oli määrä aloittaa klo: 23.00. Olimme Jyväskylässä oikein sopivasti sillä kävellessämme kohti Lutakkoa, Poets Of The Fall veti juuri viimeisen biisinsä. Lähestyessämme tapahtumapaikkaa, vastaamme kulki virtanaan pastellisävyissään patsastelevia, päihtyneitä, firmalippulaisia pikkukengissään. He olivat jo suosikkinsa nähneet.

Tapahtumapaikalle saapuessamme etsiskelimme heti syötävää. Meille viherpiiperiöille löytyi kolmen ruokakojun tarjonnasta tasan yksi vaihtoehto, mutta tuhti falafel -hampurilainen oli siihen pikkunälkään just vähän liikaa. Päädyimme fiksuina aikuisina ihmisinä ostamaan vohvelikojusta vohvelit ja virvoitusjuomat. Täysin vegaaneille ei ollut tarjolla mitään, mutta karnivoireille sen sijaan kaikkea mahdollista. Silmiimme ei myöskään osunut minkäänlaista bändimerchien myyntipistettä, joka oli hämmentävää. Anniskelualueita oli kolme; kaksi tavallisen rahvaan paikkaa molemmilla laidoilla ja yksi erittäin tärkeiden ihmisten alue. Pisteet siitä, että molemmista rahvaan juomapisteistä oli suora tie aivan lavan eteen. Me, jotka emme tällä kertaa nauttineet anniskelualueen tarjonnasta, pääsimme myös lavan edustalle halutessamme. Pieni festarialue oli saatu ihan toimivaksi kokonaisuudeksi. Yksi telinerakennelma ääni- ja valopisteen takana tosin aiheutti aika monen ihmisen kompastumisen. Porukkaa oli paikalla sopivasti niin, ettei minkäänlaista tungosta ollut missään vaiheessa.

Olimme siis paikalla parahultaisesti kun Disco Ensemble asteli lavalle. Karvanaama riemastui heti, kun bongasi rumpalilla Kirous-yhtyeen t-paidan. Yllättävää oli, että heti toisena biisinä bändi heitti yhden suurimmista hiteistään, "Drop Dead Casanovan" ja tämä saikin maltillisessa yleisössä pientä eloa aikaan. Kun katselimme ympärillä olevia ihmisiä tuli jostain syystä mieleen Kalevauva-yhtyeen biisi Jyväskylä. Bändi oli hyvässä vedossa ja tunnistin biiseistä ainakin: ”Too much Feeling”, ”Beacon”, ”We Might Fall Apart” ja ”Fight Forever” -kappaleet. Bändi ei siis ainakaan ole lopettamassa siksi, etteikö heillä enää energiaa olisi. Sitä nimittäin oli kyllä lavan täydeltä. Orkesteri vetikin pitkän setin ja lopetti vasta klo: 23.00, eli silloin, kun Manicsien oli alun perin tarkoitus aloittaa. Jostain syytä tauluilla näkyi, että itse asiassa Manicsit aloittivatkin vasta klo: 23.30. Tätä ei missään selvitetty enempää.

Disco Ensemble

Niin kuin usein on, niin hyvää kannattaa odottaa ja näin oli tälläkin kertaa. Lavalle asteli nimittäin pian kellon lyötyä 23.30, solisti, James Dean Bradfield kitaroineen ja hänen lisäkseen kaksi muuta kitaristia, rumpali Sean Moore, kosketinsoittaja ja toki vielä basisti. Basisti ei kuitenkaan ollut bändin biisintekijänä ja sanoittajanakin tunnettu Nicky Wire ja tähän saimme selvityksen laulaja Bradfieldiltä hieman myöhemmin. Ei, hän ei ollut kadonnut olemattomiin. Kävi ilmi nimittäin, että Nicky Wire oli jättäytynyt keikoilta pois, koska tämän äiti oli menehtynyt pari viikkoa aiemmin. Tuuraava basisti oli kuitenkin ammatti-ihminen ja hoiti tonttinsa hienosti. Keikan toisena biisinä kuultiin heti loistava ”Motorcycle Emptiness” ja sitä seurasi muun muassa ”Your Love Is Not Enough”, ”You Stole The Sun From My Heart” ja ”Kevin Carter”. Välissä James Dean Bradfield intoutui ylistämään, miten hienoa aikaa 90-olikaan ja heille se sitä varmasti on ollutkin. Bradfieldin ääni on edelleen hienossa kunnossa ja tuntui, että keikan aikana, äänen lämmetessä, tutut ulottuvuudet pääsivät esille koko ajan paremmin. Oli nautinnollista kuunnella niin hienoa ääntä. 

Manic Street Preachers

Välissä tuli taas hittiä: ”Horses Under Starlight” ja ”Everything Must Go”. Sitten Bradfield jututti taas yleisöä ja pyysi meitä laulamaan Suomalaisia juomalauluja. Eturivissä laulettiin, en kuullut mitä, mutta bändiä se tuntui viihdyttävän. Bradfield ilmoitti sitten, että seuraavaksi he esittävät Walesilaisen juomalaulun ja soittivat mainion ”Design For Lifen”. Kitarat vaihtuivat lähes joka biisin välissä ja välillä yksi kitaristi vaihtoi instrumenttinsa trumpettiin. Hienoja biisejä kuultiin vielä liuta: ”Hold Me Like Heaven”, ”Let Robeson Sing”, ”People Give In” ja ”Tsunami”. Hauska yksityiskohta oli, kun koko muu bändi poistui lavalta ja laulaja Bradfield veti mies ja kitara -meiningillä jo 60-luvulla levytetyn Frankie Vallin klassikon: ”You’re Too Good To Be True”.  Tosi hauska, kaunis ja leppoisa veto valoisassa kesäyössä. Lopuksi totta kai kuultiin vielä mahtipontinen ”If You Tolerate This, Your Children Will Be Next”. 

Manic Street Preachers

Bändi Vetäisi kaiken kaikkiaan todella hienon, lähes kaksituntisen keikan. Jos jotain negatiivista pitää sanoa, niin olisin mielelläni kuullut vielä biisin ”(It’s not war) Just The End Of Love”, mutta ei toki makeaa mahan täydeltä. Varsinkin kun illan aikana olimme jo syöneet vohvelit ja niiden lisäksi viisi erilaista metrilakua, joita paikalla myös myytiin. Hyvien keikkojen ja sokerihumalan voimalla jaksoimme vielä pysyä hereillä automatkan Lahteen. 

Kotimatkalla