Tripillä jossain viettipohjan ja yliminän välillä

Viime viikolla lomailimme aina yhtä eksoottisella Espanjan Aurinkorannikolla. Reissun aikana emme Karvanaaman kanssa eksyneet millekään keikalle. Tarjolla olisi ollut esimerkiksi Marita Taavitsaista ja liuta vaikka minkälaisia trubaduureja ja jopa Irwin tribuutti-ilta, mutta jostain kumman syystä nämä musiikki-ilottelut jäivät meiltä väliin... Musiikki toki liittyi lomaan sikäli, että piipahdimme pari kertaa karaokessa. Melko tyypillistä keski-ikäistä lomailua Aurinkorannikolla, otaksun?

Palasimme reissulta takaisin perjantaina 23.3. Ikävä kyllä vasta silloin, koska torstaina 22.3 Ravintola Torvessa olisi esiintynyt muun muassa mielenkiintoinen Lahtelainen, suht uusi akti: Taser, joka olisi varmasti tällaista hitaan riffin ja sludgen ystävää miellyttänyt. Keikalla olleet ihmiset tykkäsivät ja mainostivat kokemaansa runsaasti seuraavina päivinä.

Kuin lohdutukseksi, Sibeliustalon Finlandia-klubilla oli lauantaina tarjolla, erityisesti Karvanaaman niin sanottu guilty pleasure, eli Egotrippi. Jokaisella meillä on omat riippakivensä ja haasteensa elämässä, kuten eräs viimepäivinä otsikoissa ollut iskelmätähtikin on todennut. No, pakko myöntää, että itsekin olen tykännyt joistakin orkesterin tekeleistä jo pitkään. Solisti/kosketinsoittaja Mikki Kausteen ja kitaristi/laulaja Knipin stemmat ovat kaunista kuultavaa ja biisien lyriikat on ajatuksella tehtyjä. Kesällä 2015 kävimme ihmettelemässä orkesteria Ilosaarirockissa livenä ja pidin näkemästäni kyllä. En siis mennyt lauantainkaan keikalle mitenkään vastoin tahtoani.

Käsittääkseni ilta Finlandia-klubilla oli loppuunmyyty. Loppuunmyyty oli muuten myös Apulannan Älä Usko Lauluhin –kiertueen toiseksi viimeinen keikka, joka soi samana iltana Sibeliustalon pääsalissa. Toisin sanoen, talo oli tupaten täynnä kotimaisen musiikin ystäviä. Menimme paikalle Karvanaaman kanssa ilmeisesti juuri sopivaan aikaan sillä keikan alkua ei tarvinnut odottaa kuin noin vartti eikä narikkaankaan ollut pahemmin jonoa. Mukaamme olimme saaneet ystävämme, ja Holy Life-yhtyeen kitaramestarin, jolla on Karvanaaman kanssa kokemusta Egotripin kuuntelusta pitkillä ajomatkoilla. Ei siis mitään romanttisia (tietääkseni) ilta-ajeluita, vaan ihan sellaisia perus pierun, hien ja viinanhajuisia keikkareissuja oman bändin kanssa.   

Egotrippi

Pakko sanoa, että keikan eka biisi jäi itseltäni tunnistamatta ja lähes huomaamatta, koska katseeni vangitsi ihan ensimmäisenä orkesterin valomiehenä toiminut herra. Kaveri hytkyi tanssi ja tuuletti siihen malliin, että taisi olla valomiehen pesti osunut ihan oikealle fanipojalle. Tyypillä oli lievästi sanottuna ”aika kova meno”. Yleisökin tuntui diggailevan. Bändi taisi tietää, että Lahessa heitä oli odoteltu, koska spiikeissään muistivat muutamaankin kertaan mainita sen miten mukavaa on olla pitkästä aikaa kaupungissa.

Egotrippi.

Kyseessä oli yksi Egotripin ”Aina matkalla jonnekin”- 25-vuotisjuhlakiertueen keikoista, joten ohjelmistoon oli otettu myös harvemmin live-tilanteissa kuultuja kappaleita. Näistä mukana kuultiin ainakin kappaleet: ”Sininen” ja ”Valtatie”. Itse huomasin kokevani jotain väreilyjä ainakin ”Mustat varjot”-kappaleen aikana. Yhtyeen biiseissä on paljon koskettavia sanoituksia ja edellä mainitussa on juurikin sellaiset sanat, jotka liikauttavat sydämeni paikalla olevaa mustaa möykkyä. Liikuttava kappale oli myös vähäeleisesti esitetty: ”He istuivat puiston penkillä”, joka olisi saattanut jossain mielentilassa saada silmäni hikoilemaan. Nyt ei käynyt niin, koska tunnelmat vaihtelivat biisien välillä nopeasti laidasta toiseen. Mukaan mahtui totta kai myös yhtyeen ehdottomia hittejä, kuten ”Matkustaja” ja iki-ihana ”Unihiekkaa”. Ikäväkseni vietin ”Koivuniemen Herran” ajan kokonaan saniteettitiloissa ja samalla kuulin, kun naiset keskustelivat taaperoikäisten lastensa edesottamuksista käsienpesun ja huulipunan lisäämisen ohessa. Miten tämä liittyy mihinkään? Sitä voi miettiä.

Illan tarjonnan voinee kiteyttää niin, että meininki oli ainakin sen verran mukaansa tempaava, että Karvanaama ajoi tullessamme paikalle autolla ja keikan aikana kypsyi päätös siitä, että ”saa sen auton siitä huomennakin”. Valomieskin jaksoi laittaa jalalla koreasti melkein koko keikan ajan. Erityismaininta ja papukaijamerkki siitä, että rumpupatteriston bassorummussa komeili komisario Frank Drebinin, eli näyttelijä Leslie Nielsenin, kasvot. Ilta oli keikan jälkeenkin varsin onnistunut ja piti sisällään mukavaa oleilua sekä vanhojen että uusien tuttavuuksien kanssa Lahden yössä. Kyllä sinne karaokeenkin taas päädyttiin. Anteeksi siitä kaikille.