Turku, toinen osa: Huono ihminen ja ihana Tau Cross.

Lupasin edellisen postauksen yhteydessä palata taannoisen Turun reissun toiseen päivään ja viimeinkin istahdin sen verran aloilleni, että on aika jatkaa. Niin kävi, että DBTL ja karaoke olivat kohtalokas yhdistelmä. Herätessäni Centro Hotellista sunnuntaiaamuna, olo oli sellainen, jolla ei ylpeillä. Karvanaamallakin oli migreeni ja jostain patjan ja tyynyn välistä kuului lause (jota molemmat pelkäämme reissuillamme yhtä paljon): ”mä en nyt kyl pysty lähtee aamupalalle”. Ihan kuriositeettina pakko mainita, että aina hotelliin mennessäni odotan kaikista eniten aamiaista. Nyt ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin jättää aamiaispöydät notkumaan ja sulkea silmät uudelleen eheytymisen toivossa. Aamupäivän kuluessa tuli selväksi, että karvanaama toipui minua nopeammin. Hän kyseli välillä vointiani ja viestitteli samalla Turun parhaan kitaranrakentajan kanssa. Hän poikkesi itsekseen kaupungilla pariinkin otteeseen samalla, kun itse velloin jossain sellaisessa paikassa, joka on verrattavissa Stranger things tv-sarjan käänteismaailmaan. Jossain vaiheessa tuli myös kutsu kitaranrakentajan ja hänen avovaimonsa luokse syömään yli 1000 vuotta vanhan puolalaisen luostarireseptin mukaan valmistettua metsäsienikeittoa. Tässä vaiheessa lähes itkin joutuessani kieltäytymään.

Maatessani hikoillen ja tuskissani peiton alla, ajatukseni siirtyivät kohti iltaa ja Tau Crossin keikkaa. Olin koko edeltävän viikon kuunnellut yhtyeen Tau Cross –nimeä kantavaa ensimmäistä julkaisua ja odotin illan keikkaa innoissani. Ulkona paistava aurinko syyllisti minua kurkistellen röyhkeästi verhon raosta. Päätin, että nyt, tai ei koskaan, on aika nousta ja ryhdistäytyä. Tässä vaiheessa kello kävi jo pitkälti iltapäivää ja lopulta, alkuillasta, pääsin ulos huoneesta. Tällä kertaa en stressannut vaatteista tai meikistä, vaan eniten siitä, että yleensä selviän. 

Ensimmäisenä menimme hakemaan take away-sapuskaa persialaisesta ravintolasta, josta sai mm. vöner –rullaa. Tästä ruoasta karvanaama oli hössöttänyt, vatsaansa hieroen, koko edeltävän viikon. Itse päätin tilata annoksen, jonka nimi ei sanonut mitään, mutta suurimmaksi osaksi kasviksista muodostuvat ainekset kuulostivat ihanan raikkailta olotilaani nähden. Suunnistimme ruoat saatuamme kohti Puolalanpuistoa, jossa olimme sopineet tapaavamme kitaranrakentajamestarin ja hänen avopuolisona. Matkalla puistoon noudimme kaupasta vielä asiaan kuuluvat ruokajuomat (minulle siis pullo vettä). Kaupasta lähtiessämme huomasin takkini jääneen persialaiseen ravintolaan. Karvanaama katsoi ehkä sekunnin kärsivää ontumistani ja totesi minun olevan parempi jäädä ruokien ja juomien kanssa odottamaan, kun hän kipaisee hakemaan takkini. Istuessani take away –ruokien ja muovikassillisen juomia kanssa katukivetyksellä odottamassa, tunsin itseni huonoksi ihmiseksi. Pääsimme kuitenkin loppujen lopuksi puistoon ja kävimme ahnain ottein käsiksi ruokiin. Vöner-rulla oli kaiken odottamisen arvoinen. Pötkö oli kooltaan, kuin vastasyntynyt ihmistaimi. Oma annokseni oli kasa riisiä, jossa oli seassa jotain tummia kökköjä. Kaikkea muuta kuin raikasta, ajattelin, mutta koin sen olevan minulle aivan oikein. Karvanaama varmaan sääli minua, koska hetken päästä tarjosi minulle annoksensa jämät. Olin tästä liikuttunut ja kiitollinen. Kitaranrakentaja ja hänen avopuolisonsa saapuivat myös puistoon. Ilta oli kaunis ja juttu lensi kuten aina tavatessamme näitä ihania ihmisiä. Kuitenkin, auringon siirtyessä piiloon, tuli jo melko viileää. Viileä sää ja armoton kello kertoivat, että oli aika siirtyä kohti illan keikkapaikkana toimivaa Street Bar 95 - ravintolaa. Rautatieaseman taksitolpalta hyppäsimme valkeaan Volvoon, joka kuljetti meidät perinteisen näköisen lähiöbaarin sivustalle. Matkalla huomasin haikailevani sen yli 1000 vuotta vanhan reseptin mukaan tehdyn sienikeiton perään. 

Saavuttuamme perille terassilla näytti siltä, että nyt olimme siellä missä meidän pitikin olla: Illan suosituin asuste näytti olevan musta bändipaita. Valitettavasti henkilökohtaisen infernoni vuoksi ilta oli venynyt niin, että missassimme lämmittelybändit kokonaan. Tau Crossin keikkaan oli saapuessamme aikaa n.30 minuuttia. Ehdimme siis hyvin tervehtiä keikan järjestäneen Metallihelvetin pääpromoottoria puolisoineen ja kuulla, että meidät oli nähty edellisenä yönä torilla toikkaroimassa. Pääpromoottorin oma bändi oli ollut tulossa keikkareissulta ja retkueen kuskina toiminut puoliso oli nähnyt meidät. Muu seurue oli valpastunut havainnosta ja äitynyt huhuilemaan meitä auton ikkunasta. Ilmeisesti ruoanhimoissamme emme olleet havainnoineet ympäröivää maailmaa aivan kaikin aistein koska emme muistaneet huomanneemme mitään. Nyt onneksi aistimme olivat valppaat ja suuntasimme tarkastamaan myyntipöydän tarjonnan. Ideana oli ostaa keikalta Tau Cross -yhtyeen toinen julkaisu ja kuunnella se seuraavana päivänä autossa kotimatkalla. Oli mukava yllätys, että yhtyeen laulaja Rob ”The Baron” Miller oli itse myyntitiskin takana. Ihastuin tyyppiin välittömästi. Ystävällinen hymy, hauska ulosanti ja kohteliaisuus tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Saimme tarran kaupan päälle ja euron alennusta, kun ei löytynyt sopivaa vaihtorahaa. ”Enjoy the show” hän huikkasi meille vielä kun olimme ostoksemme suorittaneet. Ehdimme mukavasti vielä jutella tuttujen kanssa ja hakea juomat. Vaikka väkeä oli paikalla runsaasti, ei pubi silti ollut sunnuntai-iltana aivan ääriään myöten täynnä. Hieman ennen keikan alkua hakeuduimme aivan lavan etureunan läheisyyteen. Loistava paikkavalinta. Bändi kulki lavalle yleisön läpi ja matkalla sinne he saivat paljon lämminhenkistä tsemppausta keikkaa varten. Lämpötila oli jo tässä vaiheessa todella trooppinen, mutta minua se ei haitannut.

Kun ensisävelet leikkasivat kuumaa ilmaa, oli selvää, että tämä keikka tulee olemaan todella kova. Yleisö oli heti ensihetkiltä hienosti mukana. Bändin laulaja The Baron totesikin välispiikkiensä aikana moneen kertaan, miten mahtava ja lämmin tunnelma huoneessa oli ja siitä oli helppo olla samaa mieltä. Rumpali Michel ”Away” Langevin hymyili rumpujensa takana koko keikan ajan. Bändi oli samaan aikaan käsittämättömän sympaattinen mutta samalla todella vakuuttava. En edes huomannut kuinka kauan bändi soitti, mutta siinä vaiheessa kun Hangman´s Hyll-biisi alkoi soida, tiesin keikan olevan loppupuolella. Yleisö tosin taputti ja kutsui bändin vielä uudelleen lavalle ”We want more”-huutojen tahdittamana ja bändi vastasi kutsuun. Keikan jälkeen mielessä oli vain yksi sana ja se oli: IHANA! Kukapa olisi uskonut?

Tau Cross

Keikan jälkeen ei tehnyt heti mieli palata hotellille, joten tilasimme taksin ja päätimme ohjeistaa kuljettajan kurvaamaan kohti Daily News-ravitsemusliikettä. Kun taksi saapui, huomasimme pirssin olevan se sama valkoinen Volvo, joka meidät oli paikalle tuonutkin. Daily newsissä vierähti tovi kahden tutun pariskunnan kanssa turisten. Eräs seurueen jäsen oli saanut Tau Cross  ja Voivod –rumpali Awayltä upean piirroksen omistuskirjoituksella ja tämä herätti pöydässämme suurta ihailua. Missattu aamiainen painoi kuitenkin vielä takaraivossa, joten oli oltava järkevä ja poistuttava ajoissa kohti hotellia.

Aamulla olikin aivan upea tunne herätä ja huomata olo sellaiseksi, että aamiainen oli mahdollinen. Centro Hotellin aamiaistila oli pieni, mutta tarjonta sen sijaan ei kärsinyt puutteita. Suorastaan hämmennyin aamiaistarjonnan runsaudesta. Otinkin kaiken irti aamiaisesta, etenkin kun ensimmäisenä hotelliaamuna aamiainen oli jäänyt vain etäiseksi haaveeksi. Maistoin jokaista juustoa, hamstrasin hedelmiä, litkin mehuja ja vedin dekadentisti kaikkea sekaisin! Aamiaisella päätimme, että jätämme lopunkin kiirehtimisen väliin ja tutustumme vielä Turun linnaan ennen kotiinlähtöä. Ratkaisu oli mainio ja historiallinen ympäristö kruunasi onnistuneen viikonlopun. Kokonaisuutena viikonloppu saa pelkästään amatöörimäisen juomien annostelun vuoksi arvosanaksi 4,5/5, eli lähes täydellistä ajanviettoa. Tällaisten retkien jälkeen jää aina kaipaamaan lisää.

The aamiainen.