Hei ystävä pyyhi kyyneleet, tai äläpä sittenkään!

Reilu viikko sitten törmäsin jommankumman Iltapulun verkkosivulla otsikkoon: ”Arttu Wiskari paljastaa, miksi romahti tv:ssä” ja otsikkoa seuranneen kuvan alla juttu jatkui lauseella: ”Muusikko Arttu Wiskari avaa The Voice Of Finlandin jaksossa nähtyjen kyyneleiden taustoja”. Ensimmäinen ajatukseni oli, miksi? Tuntui jotenkin tuhnuiselta. Oikeastaan mielessäni risteili monta erilaista miksi-alkuista kysymystä. Miksi tällaisesta asiasta on koettu tarpeelliseksi kirjoittaa juttu? Miksi liikuttumista pitää selitellä? Onko itkeminen asia, jota pitää yleensäkään selitellä?

Ymmärrän, kuten varmaan kuka tahansa, joka ei asu tynnyrissä, että itkeminen televisiossa on hyvää viihdettä ja siksi liikuttavaa televisiota tehdään nykyään ihan tekemällä. Jopa siinä määrin, että se tuntuu usein päälle liimatulta ja saa lähinnä pyörittelemään silmiä. Aikanaan, kun Vain Elämää -ohjelma alkoi pyöriä televisiossa, aihe puhutti erityisen paljon mediassa ja kahvipöytäkeskusteluissa. Itku myy. Keittiöpsykologin pätevyydelläni arvelen, että jos julkkis kyynelehtii televisiossa, niin tavallinen kengänpohjankuluttaja näkee, että julkimokin on ”vain ihminen” ja samaistuu. Se laskee julkisuudenhenkilön vähän alemmas jalustaltaan, vähän lähemmäs meitä tavallisia kuolevaisia, mutta tarpeeksi etäälle, ettei haju tartu. Henkilölle, joka toimii julkisessa ammatissa, tekee siis hyvää vähän tunteilla. Toisaalta on hyvä, että katseiden kohteina alvariinsa olevat ihmiset itkevät julkisesti. Siihen tottuu. Itkemisestä tulee normaalia. Itkemisen ei nimittäin pitäisi missään tapauksessa olla asia, jota saa tehdä vain yksin kotona pimeässä.

Itku pitkästä ilosta, tai sipulin pilkkomisesta

Oli oikeastaan aikamoinen sattuma, että törmäsin Mökkitie-ukkelia koskevaan Iltapulun otsikkoon, koska olen pohtinut itkuasiaa viime aikoina jonkin verran. Ilmeisesti nimittäin iän myötä meikäläisestäkin on kuoriutunut itkijänainen. Ei siis mikään sellainen itkuvirsiä häissä ja hautajaisissa paasaava rouvashenkilö (vaikka sukujuuret Karjalasta ovatkin), vaan sellainen vähän siitä sun tästä asiasta liikuttuva ihminen. Välillä tuntuu, että elämäni on melkein kuin Juice Leskisen Syksyn Sävel-biisistä: ”En ilosta itke en surusta itke, jos itken, niin itken muuten vaan.” Yhtenä päivänä maaliskuussa aloitin aamun itkulla, koska päähän sattui niin paljon. Myöhemmin samana aamupäivänä liikutuin somessa pyörähtäneestä AI-videosta, jossa 23-vuotias River Phoenix käveli 15-vuotiaan itsensä kanssa ja hymyili lopussa leveästi. Myöhemmin näin somessa sarjakuvapiirroksen, jossa hyvin huolestuneen näköinen koira kiinnittää tolppaan katoamisilmoitusta omistajastaan ja samalla omistaja kävelee kohti koiraa ja puhekuplassa lukee jotain, että: ”minähän sanoin, että käyn vaan nopeasti kaupassa!” Itkuhan siinä tuli. Ja sitten televisiosta tuli Koiralle koti -ohjelma, jonka aikana liikutuin koiristaan luopuvien ihmisten vuoksi ja ohjelman lopussa liikutuin ilosta, kun näytettiin, mitä koirille kuuluu nyt uusissa kodeissaan. Niin että en minäkään pelkästään pyörittele silmiäni itkuviihteen parissa! En minä nyt täysin sydämeton ole.

Tämän sekalaisen pohdinnan jälkeen asia, jonka varmaan haluan sanoa, on että antakaa ihmisten itkeä! Sitä paitsi tutkijat ovat tutkineet, että itkulla saattaa olla jotain tekemistä hermoston palautumisenkin kanssa. Ainakin tuntuu, että välillä kunnon itkun jälkeen olo on kevyempi. Niin ja muistakaa äänestää alue- ja kuntavaaleissa, niin ei tarvitse myöhemmin itkeä ainakaan siksi, kun ei vaalitulos miellytä. Väitän kyllä, että krokotiilin kyyneliä tullaan vaalien jälkeen vielä näkemään. 

(Ennakkoäänestys alue- ja kuntavaaleissa 8.4.2025 asti ja vaalipäivänä 13.4.2025)